VARHAIN LIIKKEELLÄ - vanhimmat linturetket Viikkiin

Wrightin veljekset Vanhassakaupungissa

Eero Haapanen

Lintumaalari Magnus von Wright (1805-1868) muutti Helsinkiin vuonna 1831 asuttuaan sitä ennen Kuopion Haminalahdessa ja vähän aikaa Tukholmassa. Tästä alkaa helsinkiläinen lintututkimus, hänen päiväkirjoistaan ja lintutieteellisistä teoksistaan löytyvät vanhimmat tiedot pääkaupungin linnustosta.

Lähes päivittäinen Magnuksen retkikohde oli Kauppatori, josta lintumaalari osti kalastajien ampumia vesi- ja muita lintuja malleikseen. Juuri toripöytien luona hän teki merkittävimmät harvinaisuushavaintonsa. Sieltä hän löysi Suomen ensimmäisen kyhmyhaahkan ja osti ainoat elämässään kohtaamansa muutamat punasotkat. Keväinä 1835-1853 torilta oli löytynyt kolme jossain Helsingin lähistöllä ammuttua punasotkaa (Wright 1873, 521).

Magnuksen usein mainitsema lintupaikka on Gloet, Kluuvinlahti. Se oli Töölönlahden eteläosa ja jatkui nykyisen Ateneumin taidemuseon ohi, Esplanadille asti. Kluuvinlahdella oli ammuttu Suomen ensimmäisiä harmaahaikaroita 1820-luvun lopussa (Wright 1873, 298), 1840-luvulla siellä oli ammuttu muuttoaikana heinäkurppa (Wright 1873, 234) ja siellä asusti luhtahuitti. Gloet oli tuhoutumassa lintupaikkana jo 1800-luvun puolivälissä, sillä tätä matalaa lahtea käytettiin helsinkiläisten kaatopaikkana ja sitä täytettiin - tyypillinen myöhäisempi kohtalo muillekin pääkaupungin lintulahdille.

Magnuksen päiväkirjat kertovat, että tämä ensimmäinen pääkaupungin lintututkija retkeili myös Vanhassakaupungissa.

Huhtikuussa 1832 Magnus oli saattanut tuttaviaan hevoskyydissä Porvoon matkalle Vanhaankaupunkiin asti ja yöpynyt siellä myllärin luona. Seuraavana aamuna kotimatkalla hän oli ampunut tavikoiraan. Tavi oli haettava kahlaamalla kylmästä rantavedestä, ja niinpä jo samana päivänä alkoi horkka ja hammassärky, jota kesti päiväkausia. Muutkaan retket eivät sujuneet ilman vastoinkäymisiä. Keväällä 1838 hän teki retken Latokartanolle, jossa yöpyi 28.-29.4. Aamuretkeä häiritsi Latokartanolta mukaan liittynyt aatelisnuorukainen, myöhempi kreivi, joka oli kartanon isännän, maaherran ja kreivin G.M.Armfeltin poika. 17-vuotiaalla nuoremmalla Armfeltilla oli "--- torvenkuvatus huulillaan, jolla hän aamusta iltapäivään törähdytteli ihan vihaksi pistäviä, viiltäviä ääniä - Mutta - me muut pysyimme hänen Isänsä tiluksillaan - Jotkut kunnon metsästäjät olisivat voineet saada käsiinsä yhtä ja toista, erityisesti luodikoilla - telkkiä oli paljon, suunnilleen tusina paria jouhisorsia, hieman vähemmän heinäsorsia ja taveja ja Vanhankaupungin vieressä myös haapanapari - ensimmäistä kertaa nänä vuonna näimme sitäpaitsi kuovin, kalalokin, kaakkurin, kapustarinnan, keltavästäräkin ja tiltaltin. Lukuunottamatta pientä sadetta silloin tällöin oli sää hyvä, ja me saimme ainakin jaloitella jonkin verran." Saaliiksi tällä retkellä sai toinen retkitoveri, vapaaherra ja esikuntakapteeni Klinkovström kotimatkalla kaupunkiin yhden tavikoiraan. Lintumaalari Wright täytti lintuja malleikseen.

Toukokuun 5.-6. vuonna 1839 Magnus teki retken, jolloin yöpyi puolestaan Vanhankaupungin myllärin luona. Hän oli seurannut tuolloin jäiden lähtöä Vantaasta. Vanhankaupungin edessä olevassa sulassa havaittiin lääketieteen opiskelija A.Collanin kanssa sinisorsia, haapanoita, jouhisorsia ja taveja. Kello neljä alkaneen aamuretken kuitenkin keskeytti sade. Kevät oli myöhäinen, Vanhankaupunginlahti vielä jäässä rantaan asti. Myös 8.5.1847 jäätä oli ollut lahdella, vaikka rannoilla oli avautunut sulia. 1900-luvulla jäät ovat aina lähteneet Vanhankaupunginlahdelta jo huhtikuussa.

Keväällä 1840 retkeilyä Vanhankaupungin suunnassa ovat harrastaneet Magnuksen veli Julius (1820-1885) sekä protokollasihteeri V.Falck. Julius joutui huhtikuussa Sörnäisissä sanaharkkaan renkien kanssa, kun oli ilman maanomistajan lupaa ampunut pellolla olevia sinisorsia. Niinpä pari päivää myöhemmin Magnus kävi pyytämässä Latokartanon kreivi Armfeltilta lupaa ampua lintuja Viikin latokartanon mailla ja sai myöntävän vastauksen. 6.toukokuuta veljekset Julius ja Magnus tekivät retken Vanhaankaupunkiin, jossa jälleen yövyttiin myllärin luona. Suuria parvia sini- ja jouhisorsia, telkkiä, haapanoita ja taveja näkyi ja kuului. Magnus kirjoitti nauttivansa suunnattomasti saadessaan olla ulkona aurinkoisena iltapäivänä. Aamulla herättiin retkelle kello kolme. Tältä "erityisen mukavalta retkeltä" saatiin saaliiksi kaksi ammuttua sinisorsakoirasta.

Samana vuonna 6.8. Magnus oli vielä käynyt pyssyn ja kiikarin kanssa Vanhassakaupungissa, jossa oli lukuisasti jo lentäviä nuoria sinisorsia, mutta silkkiuikulla vielä pienet poikaset. Saaliiksi tuli yksi varis.

Naurulokki oli Magnuksen elinaikana vielä harvinaisuus Suomessa ja löytyi ensi kertaa pesimästä 1846 Viipurin seudulta. Kuin tulevaa ennakoiden Magnus näki juuri Vanhankaupunginlahdella 26.4.1845 pari naurulokkia, ampumamatkan ulkopuolella. Ensimmäinen pesälöytö täällä tehtiin vuonna 1864.

Rolf Palmgren lintu-eldoradossa

Rolf Palmgrenin (1880-1944) kirjassa "Helsingforstraktens fågelfauna" vuodelta 1913 ensi kertaa kuvaillaan Viikin lintulahti kokonaisuutena. Palmgren selostaa laji lajilta Vanhankaupunginlahden vesi- ja kosteikkolinnuston. Hän antaa arvioita useiden lajien parimääristäkin, kuvaa alueen erilaiset biotoopit ja niiden tyypilliset pesimälajit. Palmgren selostaa myös muissa tiedonannoissaan ja useissa kaunokirjallisemmissa retkikuvauksissaan aluetta.

Vanhankaupunginlahtea nimitettiin tuolloin Latokartanonlahdeksi. Avoin kosteikko työntyi Viikin latokartanon edustalle, maisemat olivat paljon avarampia kuten muuallakin Helsingissä. 1930-luvulla ratavallin, myöhemmin liikennesumpun ja yliopistolaitosten varjoon täysin saarrettu Viikin latokartanon päärakennus oli seudun mahtavin rakennus ja näkyi pitkälle. Kartanon pihalta etelään levisi esteettä avoin, vähitellen yhä kosteammaksi muuttuva rantalaidun, ja sen takana lampareista ruovikkoa ja viimein ruovikon takana joitain "hymyileviä saaria".

Tämä entinen aateliskartano oli nuoren Palmgrenin tukikohta, sillä siellä tuolloin asuva palopäällikkö Gösta Wasenius (1861-1939) veljineen oli innokas lahden suojelija ja lintututkija. Maanomistajan sanan ollessa laki oli Waseniuksien hallussa oleva lahti käytännössä rauhoitettu metsästykseltä.

Eräs Palmgrenin linturetki Latokartanonlahdelle alkoi kartanosta aamuvarhain toukokuun 19. vuonna 1902. Kun seuraamme selostusta tästä nimenomaisesta retkestä, ja liitämme mukaan hieman havaintoja muista Palmgrenin kuvaamista toukokuisista retkistä samoina vuosina, saamme kuvan Viikistä sata vuotta sitten.

Herätys oli kello neljä aamulla, renkipojan koputtaessa määräyksen mukaisesti ikkunaan. Palmgren heräsi puolihorroksessa ja lähti Latokartanon isännän veljen, hammaslääkäri Ernst Waseniuksen kanssa aamu-usvaiselle niitylle. Metsässä kartanon takana kujersivat uuttukyyhkyt. Vetisellä, epätasaisesti mättäisellä niityllä, jonka yllä yöllä taivaalla kuutamossa olivat mäkättäneet taivaanvuohet, lentelivät nyt keltavästäräkit. Kuovipari kailotti reviirillään, hätääntyneenä tunkeilijoista.

Tämän niityn kiintoisimmat asukit olivat ilmassa kieppuvat töyhtöhyypät. Ensimmäistä kertaa töytöhyypät pesivät täällä vuonna 1881. Pari vuosikymmentä tämä "notkea, nopea, levoton ja viisas lintu" - Magnus von Wrightin luonnehdinta - pesi Helsingin seudulla vain Latokartanon edustalla.

Viikkiin hyypät saapuivat jo ennen peltojen paljastumista lumesta, kartanon vieressä virtaileva lähteikkö oli niiden olinpaikka varhaiskeväällä. Latokartanonlahdella pesi kuudesta kymmeneen paria hyyppiä.

Töyhtöhyypät kuuluvat luonnonystävän rakkaimpiin muuttolintuihin. Valitettavasti laji on hyvin harvinainen maassamme. Muuten ei voi ollakaan, koska aikaisesta saapumisestaan alkaen koko vierailunsa ajan töyhtöhyyppä on alttiina petolintujen, petoeläinten ja erityisesti metkuilevien, rariteetinhimoisten pojanjolppien ahdisteluille. Mutta pieni kolonia on pysynyt vuosikymmenestä toiseen täällä naapurissamme Vanhankaupunginlahden rauhassa. Hyypät ovat koristus pääkaupungillemme, koristus, jota meidän tulee ymmärtää arvostaa. (Palmgren 1913, 79)

Muita kahlaajia kostealla niityllä olivat valkoviklot, suosirrit ja soitimella pörhistelevät suokukot. Palmgren löysi Latokartanonlahdelta pesiviä, hätäileviä suokukkonaaraita vuosina 1903 ja -04, ja otaksuu lajin pesineen paikalle senkin jälkeen (Palmgren 1914, 20, 158).

Suokukon pesiminen on ilmeistä, laji on löytynyt pesivänä mm. 1935 Pikku-Huopalahdelta. Palmgren otaksuu myös liron pesineen Viikissä, koska oli havainnut kesäkuun lopulla yksittäisiä liroja paikalla. Liron kohdalla hän ei kuitenkaan mainitse mitään hätäilykäyttäytymistä. Magnus von Wright kirjoittaa liron pesineen lukuisana Kluuvinlahdella nykyisen Helsingin rautatieaseman kohdalla 1800-luvun puolivälissä. Kummassakin tapauksessa ehkä muuttavista liroista on tehty liian hätäisesti johtopäätös, että ne pesivät. Myös pikkukuovin Palmgren ja Ernst Wasenius otaksuivat voivan pesiä Viikissä, mikä lienee myös väärä johtopäätös muuttavista linnuista. Ornitologinen tietous oli Palmgrenin aikoina monella tavalla aukollista. Muiden mukana Palmgren esimerkiksi otaksui varpuspöllön talvivarastoista, että palokärki on kerännyt ne (Palmgren 1913, 113).

Vanhankaupunginlahdelle palataksemme, rantaniityltä räpsähteli pesiltään silloin tällöin lapasorsia. Lapasorsien pesiä löytyi yhdellä onnekkaalla retkellä puolikymmentäkin. Tällä niityllä etenemistä Palmgren kuvaa hyppelynä mättäältä mättäälle, jossa on varauduttava jalan livetessä myös mutaiseen mahalaskuun. Sitten saavuttiin lahden rannalle, lampareiden ääreen:

"Tyyneessä vedessä ruokotynkien välissä kuhisee vesilintuja. Sinisorsia, haapanoita, jouhisorsia ja lapasorsia liikkuu täällä sekasin, ja mitä erilaisemmat, ihanasti välkkyilevät väripuvut, joilla koiraat koreilevat, muodostavat kirjavan näön muistuttaen mosaikia. Töyhtöpäinen, sinipunaselle hohtava jouhisotkan (=tukkasotka) koiras ui aivan rakastettunsa kintereillä, joka viimemainittu silminnähtävästi vain etsii sopivaa mätästä, jolla se hurmaantuneen sulhonsa kanssa voisi rauhassa kuherella. Myöskin komeaa, punaruskeakaulaista punasotkaa on muutamia kappaleita. --- Kun likenen lähemmäksi lintuja, lähtevät ne lentoon sellaisilla ihanilla laulajaisilla että seison kuin kiinninaulattu, jottei vaan ainoatakaan ääntä menisi hukkaan. Meluaminen, pieksäminen ja suhiseminen sekottuu rääkyntään sen kaikissa muodoissa, ja jouhisotkan ääni kuuluu siinä kuin sointuva soolo."

Kaikki nämä sorsalajit pesivät lahdella. Vaikkei Palmgren ollut koskaan löytänyt jouhisorsan pesää, hän otaksui sen varmasti pesivän Viikissä. Palmgren olettaa jouhisorsan pesivän myös Huopalahdella ja Bredvikillä. Lauttasaaressa oli Palmgren sorsajahdissa ampunut 2.8.1912 pari juuri lentokykyistä nuorta jouhisorsaa. Myös Wright mainitsee jouhisorsan pesivän Helsingissä (Wright 1848, 62)

Hakalan rannassa retki jatkui nykäisemällä matalapohjainen ruuhi vesille. Retkeilijät etenivät lampareikkoon, jossa kirkui satoja naurulokkeja. Kolmimunaisia vedessä kelluvia pesiä näkyi satoja, ja rääkinä on korviahuumaavaa. 1900-luvun alkuvuosina Palmgren arvioi naurulokkiyhdyskunnan kooksi noin 300 paria. 1930-luvulle mennessä lokkien määrä monikymmenkertaistui.

Näistä naurulokeista suomalainen muuttolintujen rengastustutkimus alkoi. Suomessa rengastus alkoi vuonna 1913 eläintieteilijä J.A.Palmenin johdolla, kun hän jakoi pari tuhatta teettämäänsä alumiinirengasta lintututkijoille eri puolilla maata. Ylioppilas A. Wasenius merkitsi Palmenin osoitteella varustetuilla renkailla 63 naurulokin poikasta. Näistä oli kertynyt tammikuuhun 1914 mennessä jo peräti kahdeksan löytöä, joista seitsemän Keski-Euroopasta. Mistään muusta yksittäisestä lajista ei saatu näin runsasti löytöjä.

Metelöivistä naurulokeista tuli leimallisia keväiselle ja kesäiselle Helsingin kaupunkikuvalle, Leo Lehtosen luonnehdinnan mukaan naurulokki on "75 vuoden aikana (1910-1985) on sekä näkynyt että kuulunut kaikkialla pääkaupunkiseudulla tehokkaammin kuin ainoakaan muu eläinlaji" (Lehtonen 1998, 204). Metsästys ja kalastus -lehden mukaan ne alkoivat parveilla kesyinä Kauppatorilla vuonna 1922.

Aikuisia pikkulokkeja Palmgren havaitsi Vanhankaupunginlahdella toukokuussa 1912, joiden hän oletti pesivän paikalla.

Siellä täällä lampareiden reunoilla pakeni pesiltään nokikanoja ja silkkiuikkuja. Myöskin puna- ja tukkasotkien pesiä paljastui lampareiden rannalta. Ruovikosta nosti päätään varovaisesti kaulushaikara. Palmgren kirjoittaa kaulushaikarasta siis v. 1902. Ilmeisesti ammutusta kaulushaikarasta löytyy tiedonanto jo vuodelta 1878. Societas Pro Fauna et Flora Fennica -seuran kokoelmiin on toimittanut insinööri E.von Herring yksilön "Vanhastakaupungista" (M1 1878, 184. Vrt. Lehtonen 1998, 243). Elokuussa 1926 G.Wasenius on toimittanut eläintieteellisiin kokoelmiin naarashaikaran (Kokoelmaluettelo 16.8.1926).

Vanhankaupunginlahti oli Palmgrenin mukaan Helsingin alueen paras silkkiuikkukeskittymä. Lukuisten yksittäisten parien ja pienempien yhdyskuntien lisäksi alueelta löytyi vuonna 1902 50 m kaistaleelta vähintään 25 parin yhdyskunta. Mustakurkku-uikku alkoi Palmgrenin arvelun mukaan pesiä Vanhankaupunginlahdella vuosina 1912-13 muutamien parien voimin.

Viimein parivaljakko Palmgren-Wasenius suuntasi ruuhellaan lahden keskelle pienelle kallioiselle saarelle, Klobbeniin. Sieltä he löysivät variksen pesän, ja munarosvon asumuksen he hävittivät saman tien. Varikset olivat tehneet pesiään yksittäisiin leppiin aivan lintuyhdyskuntien viereen. Petolintuvihaa ja kiivasta petolintujen hävittämistä tuhoeläiminä vastustanut Palmgren tuli myöhemmin myös variksen suhteen myötämielisemmäksi.

Klobbenin rantakalliolla retkeilijät kaatoivat veden pois saappaistaan, väänsivät sukkansa, riisuivat myös housut ja nimettömät kuivumaan. Aikansa lintumiehet lekottelivat ja käyskelivät kevätauringossa ilkosillaan, kunnes peseytyivät ja lähtivät vastahakoisesti eldoradostaan kotimatkalle.

Vaiheiltaan tämän tapaisia linturetken kuvauksia Rolf Palmgren kirjoitti vuosina 1902-1915 puolisen kymmentä.

Muuttunut Viikki

Palmgrenin valokuvat kertovat, että Latokartanonlahden rannat olivat suunnattoman laajoja laidunniittyjä. Lähestyessään kaupungista tulevaa maantietä ja ylitettyään Vanhankaupunginkosken yli menevän sillan, jonka rakenteissa putouksen partaalla jo silloin pesi kymmenisen puluparia, matkamiehen eteen avautui koko syvälle pohjoiseen työntyvä lahti. Viikin latokartano pilkotti rantaleppien takaa - Vanhastakaupungista näkyi siis esteettä lahden pohjukkaan. Naurulokkiyhdyskunta näkyi valkoisena pilvenä kaukana lahden ruovikon yllä Vantaanjoen sillalle.

Vanhastakaupungista Latokartanoon tulevan maantien varret olivat lintutiedonantojen mukaan katajikkoisia mäkiä. Siellä lauloi hemppo, löytyi pikkulepinkäispari, kimitti käenpiika ja lenteli pensastaskuja. Latokartanolle kulkevan tien varren jyrkässä mäkitörmässä oli tunnettu, Helsingin seudun suurin törmäpääsky-yhdyskunta.

Vesialueet olivat paljon nykyistä mosaiikkimaisempia ja ruovikon sisässä olevilla lampareilla pystyi liikkumaan veneellä. Veneranta sijaitsi nykyisen Hakalanniemen arboretumin läntisen lintutornin edessä.

Lampareiden kasviston, joka on nähtävissä myöhemmin kesällä, Palmgren kuvaa moninaiseksi - muiden muassa niitä koristivat lumpeet, ulpukat, ärviät ja ahvenvidat.

Monia nykyisiä lintulajeja Viikistä toisaalta puuttui. Mustarastaan, sinitiaisen ja satakielen Palmgren oli tavannut vain harvoja kertoja vuoteen 1913 mennessä. Kerran Latokaranolla kohtaamaansa mustarastasta lukuunottamatta hän ei ollut koskaan nähnyt näitä lajeja Viikissä. Silloin harvinaisten sinitiaisen ja satakielen ynnä muiden lehtolajien suosimia elinympäristöjä löytyi sata vuotta sitten Helsingin puistoista ja puutarhoista kuten Kasvitieteellisestä puutarhasta ja Sompasaaresta, sekä lähiseudun kartanopuistoista. Punavarpunen sitävastoin eleli Palmgrenin aikana Herttoniemessä ja Viikissä ja oli lisääntymässä 1900-luvun alussa hänen arvionsa mukaan Helsingin alueella. Jo Magnus von Wright veljineen tapasi ja ampui useita punavarpusia Sörnäisten ja Vanhankaupungin suunnassa 1830- ja 40-luvuilla.

Pikkutikkaa Palmgren ei ollut koskaan tavannut Viikistä eikä pesimäaikana muualtakaan Helsingistä. Rantalaiduntamisen vuoksi rantojen ryteikköiset lehtimetsät puuttuivat tyystin.

Niittylajeihin ei kuulunut punajalkaviklo vuosisadan alussa, joka ei 1900-luvun alussa pesinyt merenlahtien niityillä eikä mantereen rannoilla muuallakaan Suomessa.

Ruovikoiden ainoa yölaulaja oli sata vuotta sitten ruokokerttunen; sirkkalintuja tai ryti-,luhta-viita- ja rastaskerttusta ei ollut vielä tavattu koko Suomessa. Ruokokerttunenkin oli muinoin Suomessa niin epätasaisesti esiintyvä laji, että Magnus von Wright mainitsee kuulleensa sen ensi kertaa Suomessa juuri Vanhankaupunginlahdella Kumpulan rannassa kesäkuussa 1834. Luhta- ja liejukana oli tavattu Suomessa vain kerran. Telkkiä tavattiin Palmgrenin mukaan Vanhankaupunginlahdella ja Helsingin lähivesillä vain muuttoaikoina. Harmaahaikara oli tavattu Vanhankaupunginlahdella kerran.

Luonnonsuojelija Palmgren

Palmgrenin kirjallinen toiminta ajoittui enimmäkseen 1910-luvulle ja huipentui teokseen Luonnonsuojelu ja kulttuuri I-II (1920-22). Tässä teoksessa Palmgren tekee seikkaperäisen yhteenvedon suomalaisen luonnonsuojeluajattelun alkuvaiheista ja esiintyy itse voimakkaasti luonnonsuojeluaatteen äänitorvena ja vetoaa myös Vanhankaupunginlahden suojelun puolesta.

Palmgren oli nähnyt elinaikanaan monen kaupungin luontokeitaan tuhon. Hän karvaasti kirjoitti siitä, kuinka kasvava Helsinki jyräsi alleen Punavuoressa puron ja kalliolampia, jossa saattoi tavata koskikaran ja vesiliskoja. Lauttasaaren uskomattoman monipuolinen linnusto alkoi vähetä huvila-asutuksen levittäytyessä sinne.

Palmgren teki Vanhankaupunginlahtea tunnetuksi myös vetämällä sinne retkiä. Palmgren toimi Korkeasaaren eläintarhan johtajana vuosina 1910-1929 ja sen ohessa opetti luonnonhistoriaa vuosina 1914-1924 Ruotsalaisessa normaalilyseossa ja muissa kouluissa. "Opetuksensa päätteeksi hän veti ekskursioita, ja erityisesti ne, jotka keväisin järjestettiin Viikin latokartanolle, jossa auringonnousussa havainnoitiin kukoistavaa lintumaailmaa, ovat jääneet monille osanottajille elämänikäisiksi kirkkaiksi muistoiksi", kirjoitti retkistä yliopistomies, luonnontieteilijä Alex Luther.

Itsenäisyyden alkuvuosina nousi esiin niin Viikin tuhoamis- kuin suojelusuunnitelmiakin. Palmgren toimi puheenjohtajana komiteassa, joka pohti Korkeasaaren uudelleenjärjestelyjä ja mahdollista siirtoa muualle. Komitea ehdotti eläintarhan siirtoa Viikkiin: "Muuan tällainen paikka, joka hyvin vastaisi eläintarhalle asetettavia vaatimuksia ja joka sitä paitsi voisi pelastaa tulevaisuudelle vielä nykyään esiintyvän, erittäin runsaan lintumaailman, on Viikin lahden pohjukka.--- Mutta kun Viikin alueelle on suunniteltu laajaa tehdasaluetta satamalaitoksineen, täytynee mainitusta ajatuksesta luopua" (Kaupunginvaltuuston asiakirjat 29/1920, s. 6). Helsingin kaupungin satamasuunnitelmissa ja mm. Eliel Saarisen uudessa Helsingin asemakaavassa vuodelta 1919, koko Viikki olisi täytetty satama-alueeksi, Lammassaari ja Kuusiluoto tasoitettu satamalaitureiksi. Saarisen suunnitelmassa myös Töölönlahti olisi täytetty kokonaan.

Palmgren oli Suomen ensimmäinen luonnonsuojeluvirkamies, kun eläintarhanjohtajan virkaan liitettiin toimiminen luonnonsuojelunvalvojana. Hänen valvontansa piiriin kuului myös Viikki. Syksyllä 1925 Palmgren ja poliisit hälytettiin Toukolan rantaan. Kolme purjehtimassa ollutta työmiestä olivat joutuneet hirven hinaamiksi, kun olivat lassonneet uivan hirven kiinni venekettinkiinsä. Rannassa hirvi oli vetänyt veneen maihin ja kuollut. Miehet tuomittiin eläinrääkkäyksestä kukin 200 mk sakkoihin. Tämä on ainoita löytämiäni tietoja siitä, mitä luonnonsuojeluvalvoja Viikissä teki (Finlands Jakt- och Fisketidskrift 1925, s. 366).

Palmgren otti raskaasti Korkeasaaren supistukset pula-aikana itsenäisyyden alussa. Aluksi reipasotteinen,"eläinten kuninkaaksikin" nimitetty johtaja ajautui pahoihin riitoihin alaistensa kanssa eläintarhassa ja alkoholisoitui kieltolakiaikana. Palmgren erotettiin virastaan, kun todettiin, että hän oli syyllistynyt väärinkäytöksiin varojen käytössä. Palmgren eli loppuelämänsä "köyhänä, yksinäisenä ja murtuneena" (Luther) ja kuoli Käpylän vaivaistalossa syksyllä 1944.

Legendaariseksi elämäntyönsä pituudenkin vuoksi noussut Viikki-ornitologi Leo Lehtonen tunsi Palmgrenin lapsuudessaan asuessaan Korkeasaaressa. Hän on ilmeisesti ainoa, joka on kirjoittanut ytimekkään henkilömuotokuvan Rolf Palmgrenista ja hänen elämänkaarestaan. Lehtosen henkilökuvassa Palmgrenista on toisaalla pientä epätarkkuutta, kun hän mainitsee, että toisin kuin muut aikansa ornitologit, Palmren ei olisi ampunut lintuja kokoelmiin (Lehtonen 1998, 27-28). Ainakin jonkinverran hän teki sitä kuten muutkin aikalaisensa, ja hän kirjoittaa peittelemättä teoista, jotka nykypäivän näkökulmasta on vaikea käsittää. Palmgren mainitsee ampuneensa 28.3.1902 parittelevat uuttukyyhkyt Lauttasaaressa, yhdellä laukauksella. Hän otti kirjokertun munapesän ja ampui naaraan 1897 Lauttasaaressa. Monenlaisia munia Palmgren myös keräsi ja mittasi. Hän ei epäröi mainita sellaisia yksityiskohtia kuten että harmaapäätikkanaaras hautoi Tuomarinkylässä 1903 niin tiiviisti uusintapesyettään, että pakeni vasta kun kirveellä alettiin avata pesäkoloa. Punasotkan munat oli jätetty Vanhankaupunginlahdella pesiinsä, mutta Palmgren pahoittelee ettei niistä ole sen vuoksi hänellä omia mittauksia (Palmgren 1913, 57,114,131, 182).

Leo Lehtosen hersyvät, väkevät kirjoitukset Viikistä vetävät hyvin vertoja Palmgrenille. Aikainen herääminen oli Palmgrenin retkikuvauksien johtoaate. Auringonnousun hetkien aikaan nukkuminen oli nuorelle Palmgrenille moitittavaa piittaamattomuutta niistä nautinnoista, joita luonto tarjoaa ilmaiseksi, joita kaupunkilainen tarvitsee kaikkein kipeimmin vastapainoksi arjelleen.

Suomenpinnat Saunalahdella

Vanhankaupunginlahden toisessa päässä, Herttoniemen Saunalahdessa sijaitsi myös hieno lintukeidas.

Olavi Hytönen ja lyseolainen Olavi Lehtonen kulkivat retkillään ympäri Helsinkiä, ammuskellen eläinmuseon kokoelmiin erilaisia tavallisia ja harvinaisempia lintuja. Vuonna 1933 he löysivät tuolloin Suomeen levittäytyviä punavarpusia erityisen paljon Herttoniemestä, saivat ammuttua niitä kahdeksan yksilöä, löysivät myös pesän talletettavaksi kokoelmiinsa. Pikkutikkoja esiintyi ainakin talvisin Vanhankaupunginlahden rannoilla, niitä kaimat ampuivat kaksi yksilöä vuonna 1929, toisen Herttoniemestä, toisen Vanhastakaupungista. Samana vuonna kuovisirri päätyi kokoelmiin Hermannin lieterannoilta ja vuotta myöhemmin lapin- ja pikkusirri Vanhastakaupungista.

Eräs Lehtosen ja Hytösen tekemä retki päätyi suomalaisen eläintieteen historiaan tiedonantona Luonnon ystävä -lehdessä. Tämä kaksikko oli suunnannut retkensä rantaa Herttoniemeltä Vanhaankaupunkiin päin.

Kun metsäisellä rannalla lähestyimme sellaista paikkaa, missä suuri, yhtenäinen ruo'osto kapeana kaistaleena ulottuu rantaan saakka, kuulimme jo kauaksi outoa, mahtavaa linnunlaulua mainitulta kannakselta. Kun ajatuksissamme rupesimme määräämään laulajaa, oli mielikuviemme järjestys: "Acrocephalus, mutta meille uusi", ja heti kun hiljattain Ahvenanmaalta todettu Acrocephalus scirpaceus (rytikerttusella ei ollut vielä suomalaista nimeä-EH) tuli mieleen, jatkui ajatus: "Ei sovi, suurempi." Joka puolelta ympäristöstä kuulunut tavallisen ruokokertun laulu oli kuin hillittyä säestystä tälle äänen voimassa satakielen lauluun verrattavalle suoritukselle. --- koetin heti parhaani mukaa tulkita laulun perussäettä ja sain: tsarra, tsarra, tsarra - tui, tui, tui.---Saatuamme puolisentuntia nauttia uuden tulokkaan esittäytymislaulusta, se yht'äkkiä lakkasi, jonka jälkeen siinä ruo'oston osassa vallitsi painostava hiljaisuus.

Kaupungissa kirjallisuuden perusteella suomenpinnan löytäjät varmistivat lajin rastaskerttuseksi. Tämä Linnen erehdyksessä rastaaksi, Turdus-sukuun, luokittelema jättikerttu on sittemminkin viihtynyt hyvin juuri Saunalahdella, josta on tehty useita pesälöytöjä. Lajista ei kuitenkaan ole koskaan tullut Suomessa ja Vanhankaupunginlahdella runsaslukuista ruovikkolintua, niinkuin rytikerttusesta. Myös rytikerttusen ensimmäisiä havaintoja Vanhankaupunginlahdella tehtiin juuri Saunalahdella kesällä 1934. Luhtakerttusen ensihavainto koko Suomessa sijoittuu sekin Saunalahdelle, kesälle 1944.

Varsinainen Saunalahden erikoisuus löytyi kuitenkin 1930-luvun lopulla, kun kävi selväksi, että paikalla oleilee kokonaan Suomelle uusi sammakkolaji, mölysammakko. Kolmena aikaisempana kesänä lajin kurnutusta oli kuultu, mutta sen aiheuttajasta ei ollut tietoa. Kesällä 1939 Saunalahden huvila-asukkaat olivat ampuneet näitä isoja sammakoita n. 125 yksilöä, parhaimmillaan yhtenä ainoana yönä 17 kappaletta. Näistä ei kuitenkaan yksikään joutunut asiantuntijoiden käsiin. Esko Suomalainen varmisti näiden jättisammakoiden esiintymisen kesäkuussa 1940 ja kirjoitti asiasta tiedonannon Luonnon ystävään.

Kun tyynenä, lämpimänä iltana kävi Saunalahdessa, saattoi siellä kuulla toistakymmentä järvisammakkoa samanaikaisesti kurnuttamassa. Kurnutus kuului voimakkaana vedessä kasvavista kaisla- ja ruokotuppaista. Sammakkoja oli kuitenkin vaikea päästä näkemään, sillä ne olivat hyvin valppaita ja varovaisia. Kun veneellä yritti niitä lähestyä, niin ääni taukosi yleensä melko pian, ja edelleen lähestyttäessä sammakot sukelsivat näkymättömiin. Jos jäi aivan hiljaa odottamaan, saattoi jonkin ajan kuluttua nähdä sammakon pään nousevan jälleen esiin vedestä. --- Järvisammakot alkavat meillä kurnuttaa kesäkuun alkupäivinä ja sitä jatkuu sitten miltei koko kesän. Ne ovat äänessä enimmäkseen iltaisin, mutta kurnutusta voi kuulla päivälläkin. Ääni on ensin hiljaisempi "ke-ke-ke-ke", jota seuraa hyvin voimakas "koa-koa-koa-koa" jne. Kauempaa kuultuna se melkoisesti muistuttaa voimakasta vesilinnun ääntä. Kun useampia sammakoita oli yht'aikaa äänessä, konsertti oli niin voimakas, etteivät Saunalahden huvila-asukkaat tahtoneet voida nukkua. Siksi järvisammakko ei ollut huvila-asukkaiden keskuudessa lainkaan suosiossa, pikemmin päinvastoin. Lisäksi kuului, vaikka harvemmin, aivan toisenlainen ääni, joka oli kuin kimeää maiskutusta tai kuin kahta kiveä olisi nopeasti lyöty vastakkain.

Mölysammakkoja tavattiin myös muualla Vanhankaupunginlahdella. Viimeinen tieto on vuodelta 1960, jolloin Oulun yliopistoon toimitettiin yksi yksilö. Mölysammakko hävisi ehkä veden saastumisen takia. Esko Suomalainen arveli mölysammakkojen joutuneen Suomeen ihmisen mukanaan kuljettamana. "Mainittakoon että muuan helsinkiläinen terraarioharrastaja, jolla terraariossaan oli mm. useampia järvisammakoita, on tämän kirjoittajalle kertonut, että hän vajaat kymmenen vuotta sitten niihin kyllästyttyään antoi ne toiselle henkilölle pois toimitettaviksi. Viimeksimainittua henkilöä ei ole valitettavasti nyt tavattu, joten en ole saanut tietää, päästikö hän sammakot elävinä johonkin Helsingin vesiin."

Lähteet

Hytönen, Olavi, Rastaskerttu (Acrocephalus a.arundinaceus L.), Suomelle uusi lintulaji. Luonnon ystävä 1/1931, s. 19-22.

Kalliola, Reino, Lokit ja luonnonsuojelu. Luonnon tutkija 1952, no 56, s. 147-150.

Kaupunginvaltuuston asiakirjat 29/1920.

Kreüger, Ragnar, Havaintoja Vanhankaupunginlahden linnuista keväällä 1918. Luonnon ystävä 4/1918, s. 103-104.

Lehtonen, Leo, Naurulokeista ja niiden liiallisesta yleistymisestä. Helsingin sanomat 8.3.1941

----, Lintuparatiisi pääkaupungin liepeillä. Vanhankaupunginlahti ja sen linnusto. WSOY, Helsinki 1945.

----, Vanhankaupunginlahden linnusto sodan kurimuksessa. Tringa 3/1997, s. 130-133.

----, Ornitologi-luonnonsuojelija Rolf Palmgrenin traaginen elämänkaari. Tringa 3/1998, s. 140-143.

----, Helsingin lintuparatiisi. Vanhankaupunginlahti-Viikki. Omakustanne, Helsinki 1998.

Luther, Alex, Rolf Odo Armand Palmgren. Minnestal vid månadsmötet den 5 maj 1945. Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica 1944-45, s.242-244.

Nordman, C.A., Herrgårdar i Stor-Helsingfors. Teoksessa Vår Stad. En bok om Helsingfors. Utgiven av Stiftelsen Pro Helsingfors. Redaktion Yrjö Hirn etc. Holgen Schildts Förlag, Helsingfors 1947, s. 315-333.

Palmen, J.A., Muuttolintujen rengasmerkinnästä. Luonnon ystävä 2/1914, s. 37-43.

Palmgren, Rolf, Lintujen eldorado pääkaupungin naapurustossa. Luonnon Ystävä 1902, s. 146-148.

----, Ett fågeleldorado i hufvudstadens grannskap. Tidskrift för Jägare och Fiskare 1906, s. 169-171.

----, Stämningsbilder I. Från lifvet i naturen. Helsingfors centraltryckeri och bokbinderi aktiebolag. Helsingfors 1913. (Teoksen luvut Ett fågelparadis i hufvudstadens grannskap ja Tofsvipan, s. 67-80.

----, Helsingfors-traktens fågelfauna. Acta Soc. pro Fauna et Flora Fennica 38, no 38, Helsingfors 1913.

----, Lintuhavaintoja Vanhankaupungin lahdelta keväällä v. 1915. Luonnon ystävä 1/1916, s.12.

----, I naturens lustgård. Stämningsbilder och djurskisser från lifvet i naturen. Lilius & Hertzberg. Helsingfors 1916. (Teoksessa Viikistä luku Där kultur och natur mötas. Ett natursmycke. S. 3-13.)

----, Luonnonsuojelu ja kulttuuri I-II. Otava, Helsinki 1922.

----, Luonnon lapsia II. WSOY, Porvoo 1922.

Wasenius, Ernst. Fågelliv invid hufvudstaden. Tidskrift för Jägare och Fiskare 1900, s. 190.

von Wright, Magnus, Helsingfors traktens fogel-fauna jemte anmärkningar vid en del dithörande arter. Notiser ur Sällskapets pro Fauna et Flora Fennica. 1. häftet. Helsingfors 1848.

----, Finlands foglar, hufvudsakligen till deras drägter. Förra afdelningen Finska Litteratur-Sällskapets tryckeri, Helsingfors 1859.

----& Palmen, Johan Axel, Finlands foglar, hufvudsakligen till deras dägter. Senare afdelningen, efter författarens död omarbetad med särskild hänsyn till arternas utbredning och utgiven af J.A.Palmen. Finska Litteratur-Sällskapets tryckeri, Helsingfors 1873.

----, Dagbok 1824-1834. Utgiven av Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg och Johan Ulfvens. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1996.

----, Dagbok 1835-1840. Utgiven av Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg och Johan Ulfvens. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1997.

----, Dagbok 1841-1849. Utgiven av Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg och Johan Ulfvens. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1997.

----, Dagbok 1841-1849. Utgiven av Anto Leikola, Juhani Lokki, Torsten Stjernberg och Johan Ulfvens. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1999.

Painamattomat lähteet

Helsingin yliopiston eläinmuseon kokoelmaluettelo (merkinnät kokoelmiin ammutuista eläimistä). Säilytyspaikka Helsingin yliopiston luonnontieteellinen keskusmuseo.

FT Leo Lehtosen nauhoitettu haastattelu 24.4.1999.