Sörkkalaisten paratiisi - Lammassaari, Kivinokka ja Mölylä

Eero Haapanen

Mitä on sörkkalainen ilman Kivinokkaa! Tai mitä on Kivinokka ilman sörkkalaisia! Ilman heidän remuavaa iloansa ja helisevää nauruansa ja lauluansa. Ei mitään!

Nimimerkki Puli, käsintehty Myrskykello-lehti 31.8.1925

Vanhankaupunginlahti oli henkireikä ulos kaupungin arjesta Pitkänsillan pohjoispuolen asukkaille jo 1900-luvun alussa. Eri työväenyhdistyksien ihmiset soutivat iltaisin ja sunnuntaisin kokoontumaan lahden niemiin ja saariin, vuokraamilleen paikoilleen. Kaupungin laitapuolen asukit, tuolloin sörkkalaisiksi kutsutut, kuvailivat kesäelämäänsä lukuisissa käsinkirjoitetuissa lehdissä, joiden tekeminen oli yhdistystoiminnalle ominaista vuosisadan alussa.

Kyläsaari oli suurempien juhlakokoontumisten paikka jo 1890-luvulla. Silta saareen valmistui vuosisadan lopussa. Siellä kävivät juhannusjuhlissa tunnetut romaanihenkilötkin, kuten rakastunut rampa Sakris Kukkelman. Kyläsaari oli suosittu uimapaikka 1920-luvulle, kunnes sinne tuli vedenpuhdistamo 1932.

Kauemmaksi lahden saariin ja niemiin syntyi työväen vakiintuneita kesäsiirtoloita, jonne mentiin yöpymään.

Raittiusyhdistys Koitto vuokrasi Lammassaaren vuonna 1904 Viikin latokartanon sotilaspuustellilta. Postiljoonien ammattiyhdistys vuokrasi osan Kuusisaarta vuonna 1907 Helsingin kaupungilta. Saarien laelle nousivat suuret puukirkkomaiset talot. Lammassaareen valtava hirsinen Pohjolan pirtti valmistui vuonna 1905. Kuusisaareen nousi vaatimattomampi postiljoonien siirtola kolme vuotta myöhemmin, joka torneineen muistutti naapuriaan Pohjolan pirttiä. Kuusisaaren pohjoispäässä järjesti G.Koskinen Vanhastakaupungista samaan aikaan ulkoilmalavalla tansseja, joihin mm. Vanhankaupungin nuorisoseuralaiset soutivat. Postiljoonit möivät rahapulassaan oman siirtolansa kirkon lähetystyöjärjestölle, Suomen luterilaiselle evankeliumiyhdistykselle sisällissodan jälkeen.

Kaksi muuta työväen kesäsiirtolaa olivat Mölylä ja Kivinokka. Fastholmaan niiden väliin nousi vuodesta 1910 alkaen huvilayhdyskunta, viitisen taloa puutarhaviljelmineen. Talojen omistajat olivat sukua keskenään, useat heistä Sörnäisten vankilan vartijoita. Fastholma oli alkujaan vuokramaata Herttoniemen kartanolta. Myös Saunalahden kallioisella itärannalla oli useita yksityisten huviloita, joista on edelleen jäänteenä sireeneitä, omenapuita, tammia ja poppeli.

Kirkkoveneillä lahdelle

Työväenyhdistykset hankkivat suuria kirkkoveneen tapaisia soutuveneitä 1900-luvun alussa. Airopareja oli neljästä kuuteenkin. Moniin veneisiin mahtui yli viisikymmentä henkeä.

Kilpasoutu muiden veneiden ja kellon kanssa sekä yhteislaulu soutaessa kuuluivat menoon. Useimmat veneet lähtivät Hakaniemen työväentalon rannasta, josta soutaminen Kivinokkaan tai Lammassaareen kesti vain puolisen tuntia. Matka oli nykyistä lyhyempi, kun Sompasaari oli vielä saari. Alitettaessa Pitkääsiltaa kajautettiin laulu, esimerkiksi Kansainvälinen. "Nuo matkat Lammassaareen tehtiin yleensä suurella, moniairoisella soutuveneellä. Tuli tavaksi kajauttaa Marseljeesi aina kun vene alitti Pitkänsillan. Tapa tuli laajemminkin tunnetuksi, ja niin tuota omaperäistä työväenkulttuurin ilmiötä keräännyttiin suurinkin joukoin kuuntelemaan. Taistelulaulu ja Pitkäsilta sointuivat hyvin yhteen, kaiku kantoi kauas", muistelee Rafael Paasio 1920-lukuaan.

Vaikka vauhdikasta soutamista pidettiin kunnia-asiana, hankittiin moottoreitakin kulkua helpottamaan jo varhain. Pula polttoaineesta palautti soutamisen ensimmäisen maailmansodan loppuvuosina ja viimeisen kerran viime sotien aikana. Kun moottoriveneet ja venekuljetusten siirtyminen yksityisten liiketoimeksi yleistyi 1920-luvulla, monet kirjoitukset puolustivat soutuveneitä. Yhteissoudussa syntyy yhteishenkeä, pilapuheet sinkoilevat, voidaan kilpailla nopeudessa. Yhteinen venematka lähentää ihmisiä niin, ettei esiintymiskuume vaivaa suoritettaessa ohjelmaa Lammassaaressa, kirjoitettiin Koiton lehdissä.

Vapaa-ajan vietto olikin ohjelmallista ja yhteisöllistä. Urheilukilpailut, yhteiset leikit, kahvihetket, valistushenkiset keskustelut ja puheet kuuluivat ohjelmaan saaressa.

Pitkänsillan juuressa odotti viikonloppuisin uskomattomia määriä ihmisiä kuljetusta Lammassaareen. Mustikkamaa avautui vasta 1920-luvun alussa Helsingin työväenyhdistyksen vuokraamana. Vuonna 1904 Koitolla oli käytössään parikymmentä suurta soutuvenettä, joilla mentiin Lammassaareen. Vuonna 1905 suuria soutuveneitä oli jo 32. Nämäkään eivät riittäneet seuraavana vuonna ja koittolaiset perustivat laivayhtiön: höyrylaiva Koittoon mahtui 75 ihmistä, ja se vielä hinasi rautaproomua, "mutaproomua" johon mahtui 300 henkeä lisää. Näillä kuljetusvälineillä kuljetettiin lauantai-illasta sunnuntai-iltaan joidenkin arvioiden mukaan tuhansia ihmisiä Lammassaareen ja takaisin. Koittolainen Vihtori Vesala ei innostunut "vesimassuunasta" kirjoittaessaan vuonna 1907: "Uljaastihan se "Koitto" Vanhankaupungin lahden aaltoja halkoo, mutta ruuhessaan kalastaja-ukko korvallisiaan raapii, kun raittiusväki hänen kalavetensä velloo ja sekottaa. Taitaapa saaristolaisruotsiaan pistäen hiukan sadatellakin, kun rysiään rannemmaksi siirtelee.---Tuntuu kuin olisi koneen rauhaton jyskytys tarttunut ihmisiinkin ja tehnyt "sunnuntaisiirtolaisille" Lammassaaresta - valtamaantien varrella olevan suuren, rauhattoman kestikievarin".

Lammassaaressa oli alkuvuosina ammattimaista puutarhaviljelyä. Koitto piti saaressa muutamia lehmiä ja sikoja. Viime sotien aikana perhekunnille jaetut pikkupalstat lievittivät ruokapulaa.

Lammassaaressa oli tilaa aikoinaan paljon, sillä saaren pohjoispuolen vetinen niittyalue saarineen oli vuokralla vuoteen 1953 asti. Se oli avointa laidunta, johon kuului Pikkusaareksi kutsuttu metsäsaareke (Lemmenlehto eli Ruohokarinniemi). Pikkusaaressa telttailtiin, laitumella jalkapalloiltiin ja heitettiin keihästä.

Lammassaaren itäpuolen Klobbenin luotoa nimitettiin Rakkaussaareksi. Sitä käytettiin uimapaikkana, haastattelutietojen mukaan myös nimensä mukaisesti.

Vuoteen 1928 asti tanssia ei sallittu Lammassaaressa. Tyttöjen ja poikien yhdessä nukkumista koetettiin kieltää, aluksi jopa kokonaan estää miesten yöpyminen saarella. Vähäpukeinen auringonottokin oli rajoitettua. Käsinkirjoitetujen lehtien kuvausten mukaan kieltoja ei otettu kovin tosissaan ja monet koittolaisetkin pitivät Lammassaaren sääntöjä liian jäykkinä. Kivinokan ja Mölylän omissa siirtoloissa elämä oli asukkiensa mielestä vapaampaa.

Laulu soi

Sörnäisten työväenyhdistyksen soutuvenekunta löysi Mölylän niemen vuonna 1901: "---etsimme luonnon helmasta jotain soveliasta paikkaa viettääksemme niukkoja vapaita hetkiämme luonnottaren puhtaassa sylissä, joka paikassa missä liikuimme oli aina sakkotaulut --- siis etsittiin ja etsittiin - ei löydy kapitalismin "Molokki" oli kaikki paikat anastanut." Vihdoin elokuun hämärässä yössä löydettiin Mölylän matalalle mutarannalle - sitä ennen vene oli jäänyt pohjastaan kiinni mutaan. Paikka saatiin ilmaiseksi käyttöön Viikin latokartanolta vuosittain uusittavalla kirjallisella sopimuksella.

Herttoniemen rannan niemen Mölylä oli Työmies-lehden mukaan "ensimmäinen työläisten järjestön hallussa oleva niemi". Paikka ristittiin Mölyläksi yhdistyksen jäsenten äänestyksellä. Työväenyhdistyksissä syntyi vuosisadan alussa ns. mölyköörejä, jotka esittivät iloittelevia laulunäytelmiä. Työmiehen mukaan vuonna 1912 "---vietetään nykyisin tässä niemellä reippaampaa ja perinpohjaisempaa saarielämää kuin ehkä missään muualla. Mölylän seurassa kastetaan jokainen nuorimies perinpohjaisella mutasodalla meressä, uiminen ja auringonkylpyjen ottaminen kuuluu ehdottomasti kaikille."

Mölylään syntyi teltta- ja pahvimökkikylä 1920-luvulla. "Jos Herttikasta päin dallas ni näki vaan dallaavia ja snobbaavia lehmiä eikä kukaan voinu arvata et siäl rantsussa oikeen budjattiin. Jos jotkut ymmärs tulla ruddarilla Gammelin suunnasta ni ne jaagattiin vege ennenkun pääs rantsuunkaan koska kaikki tsennas kaikki. --- Illemmalla mentiin aina Lammikseen joraan niillä ruddareilla kun oli. Ja tavallisesti aina viimmeset tsökattiin Lammiksesta vege. Mut kerran meitä vikoja ei tultukaan tsökaan. Me enste ventattiin ja sitte huudettiin Mölikseen päin porukalla niin et Lammiksen vaget tuli jaagaan meidät vege.

Ei auttanu muu kuin lähtee kahlaa vaan. Kledjuista ja tsengoista vaan nyytti ja sitä hollattiin pään päällä. Vodaa oli melkes koko matkan kaulaan asti. Joku joka oli kahlannu ennenkin tiäs reitin.", muistelee Mölylän kesiä Toivo Kaponen.

Mölylän mökkikylän historia päättyi 1950-luvun alussa, alueen siirryttyä Helsingin kaupungin omistukseen.

Dallape ja Ponnistus Kivinokassa

Sörnäisten työväenyhdistyksen nuoriso majoittui Kivinokan kärkeen vuonna 1916. Paikkaa vuokrattiin vuosittain uusittavalla sopimuksella Brändö-yhtiöltä, joka omisti Kulosaaren lisäksi myös Kivinokan. Rahoja kerättiin maksullisella saarikortilla, joka oikeutti käymään niemellä ja astumaan "Komeetta"-soutuveneeseen, johon mahtui jopa 80 henkeä.

Kivinokan kärjessä oli 1920-luvun alussa kesäisin jopa sadan telttakunnan nuorten leiri, josta käsin käytiin soutaen töissä kaupungissa. Kesäelämän käsittelylle omistettiin paksuja käsinkirjoitettuja lehtiä, nimeltään Myrskykello ja Nuorten Toivo.

Vallankumousvuonna 1917 niemessä kävi myös venäläisiä sotilaita. "He tuovat tullessaan Svobodaa, s.o., vetävät nuottaa, tekevät rannoille ja metsiin suuria nuotioita, ja jättävät jälkeensä limppua ja kalanruotoja", kirjoittivat kivinokkalaiset.

Kivinokassa oli Sörnäisten nuorilla vuodesta 1919 lähtien vaatimaton avolava, jossa Kisälliryhmä Rajamäen pojat esiintyi 1920-luvun alussa. Vuonna 1925 tästä ryhmästä syntyi Dallape-orkesteri, voiminaan Ville Alanko, Mauno Johansson ja Martti Jäppilä. Mukaan tuli Kullervo Linna urheiluseura Ponnistuksen kautta. Ponnistus toimi naapurissa ja oli suureksi osaksi samaa joukkoa 20-luvun alussa. Aluksi Dallape soitti pirtukanisterilla rytmiä, kun rumpuja ei vielä ollut. Dallape-orkesterissa toiminut Helge Pahlman oli 1960-luvulla tavallinen esiintyjä Lammassaaren tansseissa. Kuuluisien laulujen soimisella Vanhankaupunginlahden rannalla on pitkä historia, ylioppilaathan kävelivät jo vuonna 1848 Gumtähden eli Kumpulan kartanon rantaniitylle Floran päivänä laulamaan mm. Bellmannin lauluja ja kajauttamaan Maamme-laulua ensi kertaa.

Toisin kuin aikoinaan ylioppilaiden juhlissa Kumpulassa, alkoholin käyttö oli kaikissa työväen kesäsiirtoloissa kielletty alun alkaen, jo ennen kieltolakia. Kielloista huolimatta tai juuri niiden vuoksi etenkin Kivinokassa pirtuongelmat pitkittivät kesäisiä yhdistyskokouksia.

Kivinokan metsissä oli tilaa, tavallista kesäelämää olivat myös omaan rauhaan vetäytyvät "kahden hengen opintopiirit, joissa kumpikin sukupuoli on tasavertaisesti edustettuna". Vielä avioitumattomia pareja nimitettiin "hiljaisiksi perheiksi". Vanhankaupunginlahden kesäisillä rannoilla ovat tuhannet ellei kymmenet tuhannet helsinkiläisten liitot ja elämät saaneet alkunsa. "Viime kesä kukkii", sanoivat lammassaarelaiset kuivuvasta lapsenpyykistä 1920-luvulla.

Brändö-yhtiö ei uusinut vuokrasopimusta työläisnuorien kanssa enää vuonna 1926. Emäpuolueesta, sosiaalidemokraateista, kokonaan irrottautuneista ihmisistä osa sai vankilatuomioita poliittisesta toiminnastaan. Syytteisiin kuului mm. yritykset perustaa uudelleen punakaarteja Kivinokassa. Urheiluseura Ponnistus kuitenkin jatkoi Kivinokassa.

Vuonna 1927 Kivinokka siirtyi Helsingin kaupungille. Neljä vuotta myöhemmin sinne perustettiin kansanpuisto telttailualueeksi helsinkiläisille. Telttailualueen vuokratuista telttapaikoista syntyi vähitellen nykyinen mökkikylä. Mölylässä, Kivinokassa ja Lammassaaressa siirtymävaiheena teltoista mökkeihin olivat talveksi purettavat mökit, jotka olivat hakasilla kiinni nurkistaan. Näitä levymökkejä kutsuttiin vielä teltoiksi. Lammassaaressa sotien jälkeen sallittujen kiinteiden mökkien enimmäismitat oli kaupunki aikoinaan ankaran tarkkaan määrännyt: leveys 250 cm, pituus 312,5 cm. Pikkuruiset mökit olivat yleensä perheenpään itse rakentamia. Asuminen niissä oli kielletty, vaikka sotien jälkeen ankaran asuntopulan aikana tätä määräystä rikottiin. Sota-aikana pysyvät mökit sallittiin joidenkin tietojen vuoksi siksi, ettei miehiä ollut syksyllä purkamassa mökkejä. Rintamalomalla siirtoloihin kuitenkin mentiin. Kyläsaari-liikkeen veteraani, 1980-luvulla Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksen lakkauttamista vaatineen asukasliikkeen keskusmies, tapaa kertoa edelleen "reviiristään" sen perhetapahtuman kautta, että teki poikansa rintamalomalaisena Kivinokan pahvimökissä kesällä 1943. Helsingin ilmahälytyssireenit soivat kun poikaa pantiin alulle ja myös pojan syntyessä.

Vanhankaupunginlahden vanha virkistyskäyttö ei rajoittunut vain kesään. Lahden jäätä käyttivät kaikki tässä mainitsemani yhdistykset hiihtokilpailuihin. Koiton kilpailuissa miesten kymmenen kilometriä suoriutui ajalla 41,24 vuonna 1923, osanottajia ollessa viitisenkymmentä.

Talviset kävelyretket tehtiin jäitse kävellen ja potkukelkalla suoraan kaupungista. 1930-luvulta alkaen Herttoniemen vanha hyppyrimäki houkutteli hyppääjiä ja katsojia.

Vantaanjoen jäiden lähdön katsominen oli aikoinaan kevään merkkitapaus, jota tultiin sadoittain seuraamaan Vanhankaupungin koskelle. Vanhankaupungin nuorisoseura järjesti tapauksen kunniaksi jäidenlähtötansseja. Vielä 1900-luvun alkuvuosina Vanhankaupunginkosken partaalla oli kahvila, josta voitiin ihailla kosken pauhua.

Kesäelämän hiljentyminen

Yhdistysten käsinkirjoitetut lehdet kuihtuivat 1930-luvulla. Ohjelmatoiminta Lammassaaressa muuttui kaupalliseksi, siirtyi venekuljetusten, ravintolan ja tanssien osalta yksityisten liiketoimeksi. Pohjolan pirtillä "hikoiltiin ja höylättiin niin kauan kuin jatsi pauhasi", kirjoitettiin tansseista 1930-luvulla. Tansseja Pohjolan pirtillä järjestettiin kolmetkin viikossa, keskiviikkoisin, lauantaisin ja sunnuntaisin. Sotien jälkeen todella tanssittiin, Lammassaaressa vuosikertomukset arvioivat käyneen saaressa 20 000 ihmisen vuosittain.

Lammassaaren juhannus oli vielä 1960-luvun alussa suuri kansanjuhla, kävijöitä oli toista tuhatta. Tanssit lopetettiin kannattamattomina vuonna 1969. Vapaat lauantait, tanssilavat automatkan päässä, televisiot, ja omat kesämökit veivät uudet sukupolvet muualle.

Osansa saarielämän hiipumisessa oli veden saastumisella. Vuoden 1963 jälkeen Lammassaaressa ei enää järjestetty siihen asti jokakesäistä uimakoulua. Kivinokan uimarannalle tuli suihku vuonna 1962, jossa voitiin peseytyä uinnin jälkeen. Useina kesinä ranta oli uimakiellossa kokonaan. Myös Kuusiluodossa veden saastuminen haittasi pahasti kesäelämää. Evankeliumiyhdistys piti saaressa lasten ja nuorten kesäleirejä vuoteen 1973 asti. Sen jälkeen yhdistys antoi rapistumaan jääneen kesäsiirtolan hävitettäväksi. Vapaapalokuntalaiset polttivat Postiljoonien vanhan siirtolan sammutusharjoituksissa vuonna 1977.

Kivinokan ja Lammassaaren mökkikylät ovat sinnittelleet läpi vuoiskymmenien kaupungin saartamina. Mökkiläisiä ovat toisinaan uhanneet kaupungin suunnitelmat lopettaa vuokrasopimukset ja varata alueet asuntorakentamiseen tai yleensä kaupunkilaisulkoilijoiden käyttöön. Nyttemmin mökkialueet on tunnustettu kulttuurihistoriallisesti arvokkaiksi "itsesuunnittelua ja -rakentamista" edustaviksi paikoiksi, Kaupunkisuunnitteluviraston termein sanottuna. Lammassaaren laen Pohjolan pirtti ja viereinen vuonna 1904 rakennettu kesäsiirtolatalo Lepola on ehdotettu suojeltavaksi.

Kivinokan ja etenkin Lammassaaren siimeksissä voi kulkija edelleen syventyä Vanhankaupunginlahden ja Pitkänsillan pohjoispuolen historian punaisten lehtien havinaan. Työväelle nämä saariparatiisit olivat vapautta asuntojen ahtaudesta, katujen pölystä ja tehdassalin räminästä, kuten arkea kuvattiin omissa lehdissä. Työväen vähäiset mahdollisuudet vapaa-aikaan, kesävirkistykseen ja maihinnousukiellot rannoille koettiin aikoinaan suurena vääryytenä. Tätä epäkohtaa korjasivat omat kesäsiirtolat. "Kivinokka on meille sörkkalaisille välttämättömyys", kirjoitti ponnistuslainen Matti Leskinen vuonna 1922 käsintehdyssä Nuorten Toivo-lehdessä: Emme tiedä onko se nurkkakuntalainen pahahenki kun kiusaa vai mikä se on, mutta tunnemme itsemme aina ylpeiksi, kun kuulemme puhuttavankaan Kivinokasta. Kivinokan elämä on kuin nousuhumala, se on kuin voita kahden puolen leivällä ja se on jotain sellaista, jota ei voi kielin kertoa, ei sanoin sanella.

Lähteet

Painetut lähteet

Kaponen, Toivo, Kesikset Mölikässä. Helsingin sanomat 24.7.1976.

Kuokkanen-Suomi, Liisa, Viikki, rakennetun ympäristön suojelu: alueen historiaa ja sen rakennuskanta. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston kaavoitusosaston selvityksiä 1994:18. Helsinki 1994.

Kosonen, Ludvig, Lippulaulu. Kuvaus Suomen kommunistisen nuorisoaktivistin elämästä vuodelta 1929. Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad 1932.

Leino, Sulo K. (toim), Puoli vuosisataa raittiustyötä Helsingissä. Juhlajulkaisu Raittiusyhdistys Koiton täyttäessä 50 vuotta. Raittiuskansan Kirjapaino Oy, Helsinki 1933.

Paasio, Rafael, Kun aika on kypsä. Tammi, Helsinki 1980.

Salmela-Järvinen Martta, Alas lyötiin vanha maailma. Muistikuvia ja näkymiä vuosilta 1906-1918. WSOY Porvoo 1966.

Tuomisto, Tero, Kohti uutta arkipäivää. Vallilan sos.-dem. työväenyhdistyksen 50-vuotishistoria. Kiriprintti, Helsinki 1977.

Yliaho, Timo & Snellman, Hanna, Tehtaalainen Helsingissä. Pitkänsillan pohjoispuoli ja leipomotyöntekijät ennen toista maailmansotaa. Museovirasto, Helsinki 1991.

Waris, Heikki, Työläisyhdyskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle. Weiling+Göös, Helsinki 1973.

Vesalainen, Vihtori, Lammassaari vesikansan kesälaitumena. Teoksessa Koitto. Juhlajulkaisu. Raittiuden ystävät, Helsinki 1907.

Väre, Niilo, Meitä murtaneet ei piiskurit. WSOY, Juva 1990.

Lehdet

Helsingin työläisten sunnuntainviettopaikoista. Työmies 7.8.1912.

Nuorten lehti 1919-1974 (Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen lehti)

Postimies 1908-1919

Painamaton yhdistysten aineisto

Raittiusyhdistys Koitto (Säilytyspaikka Kansan arkisto)

Koiton vuosikertomukset 1904-1981.

Virtanen, Erland, Lammassaari. Helsinkiläisten työläisten ihnateellinen kesänviettopaikka. (1956 kirjoitetut muistelmat Koiton toiminnasta alkaen vuodesta 1902, 6 sivua. Kansan arkisto)

Ihanne, Itseopiskelija, Kanerva, Kipinätär, Koitar, Korsi, Kuutamo, Oksa, Sampo, Sininauha, Tulevaisuus, Veljeys. Käsinkirjoitettuja lehtiä 1904-1938, joissa kymmeniä juttuja Lammassaaresta

Sörnäisten työväenyhdistys (säilytyspaikka Työväen arkisto)

Sörnäisten työväenyhdistyksen johtokunnan pöytäkirjoja ja vuosikertomuksia 1895-1925

Soihtu. Suomen sos.dem. Nuorten liiton Söörnäisten os. opintopiirin äänenkannattaja 1922-23

Wäittäjä (myös Väittäjä). Sörnäisten työväenyhdistyksen puhuja ja keskusteluseuran äänenkannattaja 1910-16.

Nuorten toivo ja Myrskykello. Suomen sosiaalidemokraattisen Nuorison Liiton Söörnäisten osaston sanomalehti (käsinkirjoitettu) 1910-20.

Urheiluseura Ponnistus (Säilytyspaikka Urheiluarkisto)

Ponnistaja 1921-1953, (käsinkirjoitettuja lehtiä)

Kivinokka 60 vuotta. Kivinokka-seuran moniste, 1983.

Valokuvat

Työväenarkiston kuvakokoelmat
Kansan arkiston kuvakokoelmat
Helsingin kaupunginmuseon arkisto

Nauhoitetut haastattelut

Matti Salonen (s. 1930) 13.7.1995 (tietoja Lammassaaresta), Hellä Orasmaan (s.1919) ja Eila Ollikaisen (s.1914) haastattelu 13.11.1996 (tietoja Mölylästä ja Kyläsaaresta), Eetu Mujusen (s.1915) haastattelu 20.11.1996 (tietoja Lammassaaresta ja Kivinokasta), Klaus ja Esteri Varvikon (s. 1915 ja 1922) haastattelu 3.12.1996 (tietoja Kyläsaari-liikkeestä, Kivinokasta, Herttonimen hyppyrimäestä). Helsinginniemen itäpuolen rantojen karu tarina

Vanhankaupunginlahden länsiranta muuttui 1930-luvulta alkaen täyttömaaksi, kaatopaikaksi ja teollisuusalueeksi. Rantaan ja vesille ei lopulta enää päässyt kaupungista päin. Kaikki Pitkänsillan pohjoispuolen rannat Hakaniemestä Vanhaankaupunkiin asti, sen koskiympäristö mukaanlukien, sulkeutuivat teollisuuden käyttöön. Rannan jäät muuttuivat vaarallisiksi, vedenpuhdistamojen lauhdevedet heikensivät jäitä laajalti.

Veden saastuminen Kyläsaaren vanhalla uimalalla järkytti Sisä-Suomen tyttöä jo 1920-luvun lopussa:

Mä olin Hämeenlinnasta käymässä täällä ja mentiin Helvin kanssa sinne uimaan. Mä kyllä vannoin, minä joka olin puhtaaseen Vanajaveteen tottunut, mä sanoin että tää oli kyl viimenen kerta mä Helsingin tässä rannassa uin. Kaikki, ihan kaikki kyllä jätteet melkeen kellu nenän edessä---. Ulosteita kertakaikkiaan. Sanotaan näin. (Naurua)

-Ihmiset näki ne ja ui kuitenkin ?

Niin. Mä en tiennyt sillon kun mä menin. Se oli mun tätini vaikka hän oli nuorempi. Hän oli tottunu siellä uimaan eikä ollu paljon muita vesiä sitten nähnykkään. Ei hän sitä pitäny niin ihmeellisenä. Mut minä joka olin Vanajaveden puhtailta rannoilta niin eihän se minulle sopinu. --- vastahan mä sen huomasin kun mä olin uimassa. Mä raivosin siellä. --- minä tietysti rupesin sanoon että tämmösessä vedessä. Mutta hänellä oli sama juttu kanssa. Äiti oli leski, niin ei hänellä ollu antaa rahaa että olis päässy Mustikkamaalle. Ja sillon ei päässy maitse. (Eila Ollikainen, s. 1914, haastattelu 13.11.1996)

Eräs käännekohta oli, kun Kyläsaari-liike, enimmäkseen Hermanni-Vallila -seuran voimin nousi vaatimaan Kyläsaaren käryävän jätteenpolttolaitoksen sulkemista 1980-luvulla. Kyläsaaren polttolaitoksen piippu sammui keväällä 1983 ja se räjäytettiin alas tuhansien ihmisten hurratessa alkuvuodesta 1988.