Lasikuisti Kuusiluotoon

Ilmestynyt RaKas -lehdessä 4/2000 (Ekologisen rakentamisen verkostolehti)

Syrjäisellä Kuusiluodolla, piilossa Helsingin ja Vanhankaupunginlahden keskellä, jököttää vuonna 1930 rakennettu puuhuvila. Sen kummitustalomaisuus väheni ja vaihtui lievään hienostuneisuuteen, kun se sai julkisivulleen kuistin. Vanha lahonnut kuisti oli talosta aikoinaan purettu. Rakennuttajana oli Vanhankaupungin kulttuuri-ekologinen (VKEK) klubi, talon vuokraaja. Kuistin teko apurahan ja ammattimiehen avulla onnistui yli odotusten. Talosta saatiin entistä parempi kansalaisaktivistien ja luonnonystävien kokoontumispaikka. Kuistin päälle nousi parveke, joka oli ollut siinä aikaisemminkin. Työmaalla oli innostava ilmapiiri. Hinnaksi lasikuistille tuli hieman yli 30 000 mk, josta puolet kirvesmiehen palkkakuluja. Työmaalle oli palkattu perinnerakentaja Heikki Kittamaa. Kuistin rakentamisen mahdollisti Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen Paika-projektilta saatu avustus ekorakentamiseen.

Kuistin piirsi korvauksetta arkkitehti Arto Leino ja toimenpideluvan myönsi Helsingin kaupungin rakennusvalvontavirasto.

Kuistin paikalla oli aikoinaan avokuisti, jonka piirustukset löytyivät mikrofilmiltä Kaupunginarkistosta. Teimme kuistista entisen muotoisen ja palautimme myös parvekkeen, jonne on käynti yläkerran ovesta.

”Ekoa” kuistissa on kierrätysmateriaali. Sitä toimitti työmaalle halvalla tuttu purku-urakoitsija. Puutavarasta noin kolmannes oli purkutavaraa espoolaiselta rintamamiestalolta ja sitä saimme markan tai kaksi metri. Rintamamiestalosta haettiin myös sahanpurua, jolla kuisti eristettiin. Huvila on aikoinaan alakerrasta sahanpuruilla eristetty. Kuistin ikkunat ja ovet ovat lähes ilmaista kierrätystavaraa. Ikkunoiden ja ovien karmeihin tungettiin vanhaa pellavarivettä..

Vähemmän ympäristöystävällinen oli aggregaatti, jonka papatus kulutti päivittäin 5-10 litraa bensiiniä. Kuusiluodon muu sähkö on aurinkopaneeleilla tuotettua, ja siitähän ei ole sirkkeleitä pyörittämään. Alue on sähkönjakelun ja muidenkin kunnallisteknisten mukavuuksien ulkopuolella, vaikkakin Helsingin maantieteellisessä keskustassa. Pikkuruutuiset ikkunamme löytyivät niin, että ne ilmestyivät unessa allekirjoittaneelle, muistin että meillähän on ne. Nukuin huonosti, sillä postista löytyi puusepänverstaalta tullut tarjous uusista ikkunoista, jotka olisivat maksaneet kymppitonnin, tuplat vielä tuplasti enemmän. Rahaa niihin ei ollut olemassa. Keskellä yötä säpsähdin muistamaan, että viisi vuotta aikaisemminhan roskalavalta kaiken varalle evakuoidut ikkunat oli piilotettu ja unohdettu huvilan yläkerran rojua täynnä olevaan komeroon. Siellähän ne ikkunat olivat, sopivat ja hienommat kuin suunnitellut ja täsmälleen tarvittava määrä. Melkein sellaiset, jotka arkkitehti oli piirtänyt. Rakennusvalvontavirasto hyväksyi ikkunamme, kun faksasimme tiedon heille.

Klubin rakennusapumiehiä osallistui työhön ruokapalkalla kolme-neljä ja lisäksi paikalla oli kokki. Työn yhtenä tarkoituksena oli saada oppia rakentamisen ammattilaiselta. Palkkaamamme Kittamaa jakoikin työssä ja tauoilla oppiaan kitsailematta. ”Pitää olla hyvä fiilis, muuten ei tule mistään mitään”. Kittamaa myös jätti koneensa käyttöömme oman varsinaisen työaikansa jälkeen. Etenkin levy- ja katkaisusirkkeli innostivat jatkamaan työpäivää iltaisin. Katkaisusirkkelillä syntyy mm. hienoja jiirisauhauksia ja ikkunankarmipuusta nopeasti ikkunaraameja, kun puusepänverstaiden hinnat alkoivat hermostuttaa.

Oppimaani uutta oli ammattilaisen kyky pitää yllä reipasta vauhtia etenkin alkuvaiheessa, kun kuistin runko nousi pystyyn. Vauhdin yksi tekijä oli se, ettei yksityiskohtia viilata heti valmiiksi. Kokonaisuudesta edetään yksityiskohtiin. Koolausta voi lopullisesti kiinnittää ja sahata mittaansakin vasta sitten, kun rakennekokonaisuus seisoo jo paikallaan. Näin itse kokonaisuus on vielä nytkytettävissä ja virheet korjattavissa, ennen kuin tehdään vielä mitään liian lopullista ja kiinnipysyvää. Ammattimies ei myöskään tehnyt mitään toissijaista, joka ei olisi ollut annettavissa muiden tehtäväksi. Osa vauhtia oli tietysti se, että kun palkkaa juoksi, oli jotain synnyttäväkin.

Harrastajatimpuri hukkaa aikaa etsiessään liian täydellistä lopputulosta ja etsii täydellisyyttä mitättömissä sivuseikoissa, ei näe eri vaihtoehtoja, ei osaa päättää ja eikä lopulta saa oikein mitään aikaan. Paras on hyvän vihollinen. Ammattimiehen palkkauksessa oli myös se hyöty, ettei aikaa kulunut liikaa keskinäiseen tappeluun siitä miten tehdään. Klubin itseoppineiden, itseohjautuvien viikonlopputimpureiden yhteistyössä niinkin voi käydä.

Talkoilijoiden aikaa vei naulojen repiminen kakkosnelosista ja lautatavarasta. Aikaa voi säästää siinäkin. Puutavaran päästähän ei nauloja kannata repiä, pään voi sahata poikki hellapuuksi, sillä jostainhan puu kuitenkin pätkitään ja naulattu pää on yleensä muutenkin vähän rikkoutunut.

Sahanpurueristäminen ottaa myös oman ylimääräisen aikansa. Kuistin katto ja lattia ovat nopeita kaataa sahanpurua täyteen, mutta ulkoseinien kotelointi ja purutäyttö on hitaampaa. Tuuletusraolla varustetun ulkolaudoituksen taakse kiinnitimme tuulileijonalevyn. Sen täytyy olla riittävän tiheään niitattu koolaukseen kiinni, jotta sahanpuruvuotoja ei synny ulospäin. Sahanpuru täytyy tampata koteloihinsa riittävän tiiviisti. Sisäpuolella seinäpintana kuistissamme on insuliitti, seinän alaosa on lautapaneloitu. Insuliitin ja purun välissä vahva paperi. Huomasimme, että purun tiukkaan painaminen kannattaa tehdä varovasti vasta kun insuliittilevy on kiinnitetty. Jos jo paperiset purukotelot täyttää, pullistuneet paperipurupussit pullistavat myös insuliitit. Purukoteloiden yläosan, jota on mahdoton täyttää helposti ja hyvin purulla, täytimme pellavavillalla. Purun ongelmanahan pidetään sitä, että puru laskeutuu ajanmittaa ja esim. ikkunoiden alla muodostuu tyhjä, huonosti eristävä kohta jota on vaikeaa täyttää. Ratkaisimme tämän jättämällä ikkunoiden alla purukotelot avattaviksi yläosastaan ja kiinnitimme ikkunan alapuolelle ruuveilla laudan ja sen taakse insuliittisuikaleen vaakatasoon.

Lämpöeristetyn kuistin on tarkoitus toimia talon tuulikaappina ja parantaa siten huvilan lämmitettävyyttä. Sen on tarkoitus olla myös oleilutilaa koleillakin ilmoilla. Valonsäteet pehmenevät heijastuessaan meren ja vanhan lasin kautta sisään. Lasikuisti on kuin talon kamera, hämärään laatikkoon valoa antava, ulos työnnetty objektiivi. Aurinko paistaa kuistille iltapäivän ja voi olla merkittäväkin kuistin lämmittäjä. Kuistin takana avautuvassa eteistilassa on iso takka, jolla kuisti myös lämpiää. Kuistilta näkyy etelässä on pihaa ja vaahteralehtoa, pohjoisessa luonnonsuojelualueen ruokoviidakkoa. Lännessä näkyy Vanhankaupunginselkä ja vastarannalle nouseva Arabian Art and Design –City. Kuisti siis sopii pihapiirin, luonnon ja yleisemmän maailmanmenon tarkkailuun, mitkä lienevät kuistin käyttämisen päätarkoituksia.

Eero Haapanen

Lisätietoja:

Perinnerakentaja Heikki Kittamaa, Uudenmaan kiinteistökunnostus OY, p. 040-567 7058