VIMPOJA, SUUTAREITA JA SÄYNEITÄ - Vanhankaupunginlahden kaloja ja kalastajia

Karlssonien kalastajasuku

Eero Haapanen

"Meitä oli kuusi veljestä, ammattikalastajia. Kolme veljeä on hukkunut, kaksi tähän lahteen", aloitti Erik Karlsson (s.1912) kertomuksen suvustaan, pysähtyessäni kevättalvella 1990 katsomaan, kun hän nosti parikiloisia haukia verkkoavannollaan Kuusiluodon itäpuolella.

Kuusisaaressa lahden keskellä asui Erikin isä Johan Wilhelm Karlsson (1885-1935) perheineen. Kivinokan pohjoisrannalla toisella kalastustilalla asui Johanin veli, Aapo Karlssonin perhe. Tämän lisäksi lukuisat lahden rantojen torpparit ja muut asukkaat harjoittivat kalastusta pienemmässä mittakaavassa.

Kummatkin ammattikalastustilat olivat suuria. J.W.Karlssonin kuusi poikaa osallistuivat jo nuorina kalastukseen ja kaksi tytärtä talon muihin töihin. Tilat työllistivät kalastusrenkejä, Aapo Karlsson parhaimman sesongin aikana kymmenisen, Johan muutaman. Kivinokan kalastustilasta on jäljellä urheiluseura Ponnistuksen käytössä oleva maja. Kuusiluodoksi myöhemmin ristityssä Kuusisaaressa ei kalastajaperheen vanhoja rakennuksia kellaria lukuunottamatta ole jäljellä.

Karlssonien suku muutti Ruotsista ja asettui 1800-luvun alussa Vanhankaupunginlahdelle. Kuusisaaren luoteisnurkassa nykyisen huvilan kohdalla ollut Karlssonien satavuotias kotitalo paloi vuonna 1928. Uuteen torpparilakiin nojaten Karlssonit yrittivät ostaa itselleen vuokraamansa osan Kuusiluotoa 1920-luvulla, mutta pitkällisen oikeustaistelunkaan jälkeen Helsingin kaupunki ei suostunut aluetta myymään.

Kuusiluodon viereinen Kokkoluoto oli jo vuosisadan alussa vuokrattu kalastusvälineiden säilytyspaikaksi. Vuonna 1932 Erik Karlsson rakensi sinne asuintalon, osa perheestä asui siellä 1960-luvulle asti. Erik Karlsson perheineen käyttää Kokkosaarta edelleen kesäisin.

Taimen ja Vanhankaupunginkoski

Helsingin kaupungin täyttäessä 400 vuotta vuonna 1950 Erik Karlsson esitti juhlakulkueen kärjessä suomalaisia kalastusrenkejä. Suomalaisethan olivat renkeinä ennen Helsingin perustamista Virosta tulleille saksalaismunkeille, joiden hallinnassa olivat Vantaanjoen taimenenkalastusoikeudet vuodesta 1351. Taimenen nousun estyi Vantaaseen 1872, kun joen läntiseen haaraan valmistui pato. Nousun uudesta mahdollistamisesta ja kalaportaiden rakentamisesta Vanhankaupunginkoskeen keskusteli Suomen Keisarillinen Senaatti jo 1894. Kalaportaat valmistuivat lähes sata vuotta myöhemmin, vuonna 1986, tullakseen mm. siialle riittämättöminä puretuiksi vain vuosikymmen myöhemmin (Ks. Hurme 1952; Suomen kalastuslehti 1894:6, s. 12 ja 1894:3, s.85; Huttunen ym. 1997, 130.)

Kalastus ja kalansaaliit

Vanhankaupunginlahti on ollut koko Uudenmaan mittakaavassa hyvin tärkeä kalastuslahti, alueen harvoja sisälahtia, johon laskee suuri joki. Monia kalalajeja saatiin lahdella vuosisadan alkupuolella huomattavasti nykyistä enemmän.

Matala lahti on erityisen sovelias rysäkalastukseen, erikokoiset ja -malliset rysät olivat pyydyskalastuksen päävälineitä. Rysiä oli lahdella paljon, toukokuun lopussa kevätsesongin aikana vuonna 1950 niitä oli lähes 80. Suurin osa rysistä oli sijoitettu tuolloin Kyläsaaren ja Toukolan edustalle, useita Kivinokan, Kuusisaaren ja Klobbenin rantamille (Halme&Hurme 1952, 138).

Tasapohjaiset ruuhet olivat soveliaita ruovikkoalueilla liikkumiseen. Herttoniemen rannan Brakvikin torpparintytär Maria Lindström (1883-1971) kalasti isänsä kanssa 1890-luvulla rantamien matalissa avovesilampareissa ("glanan"). Verkkoja laskettiin lammikoihin. Ruuhessa odotettiin jonkin aikaa, jonka jälkeen kiinni saadut kalat irrotettiin ja verkot siirrettiin uuteen paikkaan. Verkkoja oli kuivattava päivittäin. Lindströmit käyttivät myös rysiä Brakvikissa. Saaliiksi saatiin lahnoja, haukia, särkiä ja säynäviä. (Lönnqvist 1963, 62.)

Nuotan vetoon oli pohjaa raivattu Kivinokan kärjessä, jossa Karlssonit vetivät nuottaa vielä toisen maailmansodan jälkeen. Yleensä nuotanveto tapahtui ulompana, Naurissalmen takana Kulosaaren eteläpuolella. Muina kalastusvälineinä olivat verkot ja pitkätsiimat.

Talvikalassa käytiin hevosella lahdella ja kauempana. Puotilassa ja muilla Helsingin itäpuolisilla syvillä vesillä kalastettiin enimmäkseen verkoilla, jotka saattoivat olla kymmenenkin metriä korkeita. Koettaessa verkkojen kiinni jäätyminen jäähän vältettiin peittämällä niitä lumella. Talvikalassa verkkoja saatettiin paikata jäälläkin, pystyttämällä teltta ja lämmittämällä sitä kaasulämmittimellä. Verkot olivat pumpulilankaa. Niitä täytyi huolellisesti kuivattaa saunassa. Verkkojen kestoikä oli vain viitisen vuotta.

Vanhankaupunginlahden tärkeimmät saaliskalat olivat osaksi samoja kuin nykyäänkin. Erään ammattikalastajan saalistilaston mukaan vuosina 1948 ja 1949 tärkeimmät saalislajit olivat lahna, hauki ja kuha. Lahna muodosti yli 60 prosenttia kokonaissaaliista (n. 6450 kg kumpanakin vuonna erikseen), hauki kymmenisen prosenttia (tuhat kiloa) ja kuha viisi prosenttia kokonaissaaliista (n. 500 kg). Taimen, vimpa, suutari, ahven, särki, kuore ja ankerias muodostivat vain kukin korkeintaan muutamia prosentteja kokonaissaaliista ja kalastajan tuloista. Saalistilastossa huomiota herättää se, että suutarien määrä putosi vuoden 1948 216 kilosta vuoden 1949 kolmeentoista kiloon. Vimpaa nousi vuonna 1948 melkein neljäsataa kiloa, mutta vuoden 1949 tilastoista se puuttuu kokonaan.

Lajisto oli monipuolista, Eläinmuseon kokoelmiin saatiin parin päivän aikana rysistä ruutana, sorva, turpa, vimpa, pasuri, suutari ja säynävä.

Suomen uhanalaisten eläinten luettelossa taantuneeksi ja silmälläpidettävksi lukiteltu vimpa, "vimba", oli yleinen. Vimpaa saatiin kevätkudun aikaan sekä rysillä että suoraan Vanhankaupunginkosken suulta haavilla, niin paljon kuin vene jaksoi kantaa. Vimpaa käytettiin suolakalana. Vimpaa on nostettu Vanhassakaupungissa keväisin suoraan haavilla kosken alta jo 1870-luvulla, kirjoittaa G.W.Boijer lapsuutensa kalastuselämyksistään (Boijer 1927, 116).

1920 ja 1930-luvulla pikkupojat saivat nahkiaisia käsin kiinni kosken itähaarasta, kun vettä oli vähän loppukesällä. Myös varhaiskeväällä kutevia norsseja eli kuoreita lappoivat Vanhankaupungin asukkaat yksinkertaisella haavilla veneeseen kosken suulta, torillakin myytäväksi ihmisravinnoksi. Kalastajatkin arvostivat kuoretta ja kalastivat sitä jään alta verkoilla kevättalvella. Joku saattoi paistaa rannassa öljykeittimellä kuoreita koko päivän, ja syöjiä riitti Vanhankaupunginlahden jään luistelijoita myöten, kertoo Erik Karlsson. Kuoretta eli norssia käytettiin silakan kanssa myös lannoiteeksi. Kalat käännettiin syksyllä auran kanssa maahan variksilta piiloon. Maanviljelijät ostivat kuoretta myös kuivattavaksi ja jauhettavaksi kananrehuksi. Fosforipitoinen rehu teki munankuorista erityisen kovia: munan sai vaikka heittää maahan, eikä se hajonnut. Kaloja meni rehuksi muuallekin, sikaloihin ja Korkeasaaren Eläintarhaan.

Vuosisadan alkupuolen kovina talvina avantoja hakattiin maderysillä tuuralla yli metriseen jäähän, loppuiskut polvillaan. Matikoiden maailman ovella kannatti kyykkiä. Pelkästään Lammassaaren eteläpuolelta rysistä tuli mateita talvikudun aikaan joskus "enemmän kuin hevonen jaksoi vetää reessä kotiin Kuusisaareen".

Samoilla pikkurysillä, "pokarysillä", joilla talvisin otettiin mateita, saatiin avoveden aikaan nykyiseltä luonnonsuojelualueelta suutareita, rysäpussit makkaralla. Suutareita oli hyvin runsaasti ennen sotia Fastholman asukkaiden Lohikoskienkin pyydyksissä. Suutari on Helsingin vesiin istutettu, todennäköisesti ensimmäisen maailmasodan aikaan Laajasalon rantamiin. Ensimmäiset tiedot helsinkiläisistä suutarisaaliista ovat Herttoniemen nykyisen sataman edustan Laivalahdesta vuodelta 1926. Myöhemmin pelkästään Saunalahdesta kerrotaan joinain vuosina saadun suutareita yli 500 kiloa.

Toisinaan Saunalahden jäähän revenneestä railosta nousi vettä jään päälle meriveden noustessa nopeasti, ja säynäviä tuli uimaan jään päällä olevaan veteen. Veden laskiessa niitä jäi loukkuun jäältä noukittavaksi ja maanviljelijät tulivat niitä poimimaan hevoskuormaansa.

Karlssonien pyydystämät lahnat olivat vuosisadan alkupuolella kooltaan jopa neljättä kiloa, kun nykyään ne kitukasvuisina yltävät harvoin reilusti toiselle kilolle. Suurimmat kuhat ovat olleet kuusikiloisia. Suurin Karlssonin saama lohi on ollut 20 kiloinen, hauki on yltänyt samaan mittaan.

Rysäkalastaja Antero Finnbäckin suurimmat kalat viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana ovat olleet: lohi 15 kg, taimen 12 kg, hauki 8,5 kg, kuha 6,5 kg, ankerias 3,3 kg, lahna 3,6 kg, siika 3 kg. Kalastaja Leo Lehtonen on saanut 11,5 kg painoisen hauen, suurin lohi on ollut 12 kg, ankerias 2,5 kg.

Vuonna 1950 Vanhankaupunginlahdelta pyydystetyn lahnan keskipaino on ollut julkaistujen saalistilastojen mukaan vain 517 g, parisataa grammaa pienempi kuin Laajalahdella. Hauen keskipaino on sitävastoin ollut samana vuonna suuri, 2,23 kg, puolisen kiloa suurempi kuin Laajalahdella.

Kalastus oli ammattikalastajalle myös ajanvietettä. Erik Karlsson tapasi huvikseen aamuvarhaisella kalastaa haukia vapavälineillä matalista lahdelmista. Eräs aamuretki oli ikimuistoinen, sillä yhdellä heitolla tuli viisi haukea. Kolmihaaraisessa koukussa oli syöttinä elävä särki. Kerran hauki iski, mutta pääsi irti. Hauki nappasi sitten heti uudestaan. Tämän hauen nappasi ja nielaisi sitten toinen hauki, 16-kiloinen jätti. Muta pöllysi ja vesi pärskyi, kunnes lopulta hirmuhauki hirtti itsensä siimassa kaislikkoon ja sitä sai lyötyä airolla päähän. Syödyksi tullut ensimmäinen hauki oli sekin ollut kannibaali: sillä oli yksi hauki vatsassaan. Toisella, joka nielaisi ensimmäisen hauen, oli jo kaksi haukea ennestään sisällään. Yhteensä saalis oli siis yhdellä heitolla viisi haukea.

Tällaisia, jopa liki parinkymmenen kilon jättejä lymysi nykyisen luonnonsuojelualueen matalissa lahdissa 1940-luvulla. Ne tulivat tavallisesta rysästä läpi kuin ammus. Vahvemmilla rysillä niitä sai, mutta niistäkin ne repivät paloja kuusipuukaarista. Ravintolat ostivat fileiksi näitä petoja.

Muisteltavaa on myös kalastajissa. Vanhankaupungin poliisi Spaak kalasti 1900-luvun alkupuolella. Spaakin kalakaverina oli Karlssoneillekin kalastusrenkinä joskus palkattu Emansson. Komisario herätti Emanssonin usein poliisilaitoksen putkasta aamukalaan, jonne joutumisen syynä oli mekastaminen juovuksissa. Emanssonille oli oma putkamajoitus mukavuuksilla, patjan ja aamukahvin kanssa. Komisario lähti kalaan putkavieraan kanssa työvarustuksissaan, pistooli vyöllään takamuksen päälle käännettynä.

Kalojen myynti

Erik Karlssonin äiti Agnes (1887-1968) myi Kauppatorilla kalaa viisikymmentä vuotta. Talvella Karlssonit veivät kalat torille hevosella suoraan päivätyön jälkeen, myytäväksi seuraavana aamuna. Kauppatorin vieressä oli halli yövarastoksi kalalle.

Avoveden aikana kalat kuljetettiin torille veneellä ja myytiin suoraan veneestä. Ennen laatikoiden yleistymistä kaloja vietiin torille elävänäkin, erityisellä sumppuveneellä. Siinä oli erilliset altaat kuhalle, hauelle ja kolmas allas muille kaloille. Kaloja varastoitiin sumpussa myös lahdella. Kuhia säilytettiin suuressa, syvälle asetetussa sumpussa. Sen sisäseinät olivat säkkikangasta, etteivät kuhat repisi itseään sumppuverkkoon. Perjantaipäivän torimyyntiin sumputettiin ruutanaa, suutaria ja kiiskeä. Nämä lajit olivat Helsingihn juutalaisten parissa haluttuja. Myös särki kuului helsinkiläisten ruokalistaan ja niitä myytiin torilla.

Kala pidettiin myyntikelpoisena lämpimänä aikana myös jäittämällä. Vielä 1950-luvulla jäätä sahattiin ja nostettiin maaliskuun aikaan sahanpuruilla eristettyihin jäävarastoihin. Lammassaaren Pohjolan pirtissä toimineella ravintolallakin oli oma jäävarastonsa, maan päällä oleva katos, jonka seinät on paksusti eristetty sahanpuruilla. Kuusisaaren kalastajaperhe sai sivutuloja jäiden nostamisesta monelle ostajalle, muiden muasssa Bastmanin kaljatehtaalle.

Kun Vantaata ja Vanhankaupunginlahtea käytettiin aikanaan myös tukinuittoon, täytyi karanneita ja uponneita tukkeja nostaa pois kalanpyydyksien tieltä. Erik Karlssonin kaksi veljeä hukkui loppusyksyllä 1948, ilmeisesti ajettuaan moottoriveneellä uppotukkia päin. Venettä ei naarauksista huolimatta löytynyt, mutta ruumiista löytyi törmäyksen jälkiä.

Tukinuittoon käytetty on vanha hirsilotja, joka on kaislikkorantaan ajautuneena seissyt vuosikymmeniä Lammassaaren ja Kokkoluodon välissä. Joitakin ikivanhoja tukinuittoväylän reunojen paaluja pultteineen seisoo kaislikossa Kokkoluodon ja Pornaistenniemen välissä merkkinä vanhasta rantaviivasta.

Jäällä kulkemiseen kuului omat varokeinonsa. Rautapiikkiset jääkengät olivat elintärkeät sileällä jäällä. Railoja syntyy Vanhankaupunginlahdella edelleen samoihin paikkoihin kuin aikoinaan. Kuusiluodon ja Kivinokan väliin yöllä syntyneeseen railoon hukkui 1930-luvulla neljä potkukelkkailijaa.

Fastholman Lohikosket käyttivät sopivalla säällä potkukelkkaan kiinitettyä purjetta kulkiessaan Sörnäisten kaupunkiasunnoilleen. Matka lahden yli taittui ilman purjettakin hyvällä jäällä alle kymmenessä minuutissa. Varsinaista jääpurjehdusta harrasti Karlssonien kalastajaperhe, joiden useita henkilöitä kantava, takaa ohjattava pursi "meni sataa" ja sillä käytiin Kruunuvuoren selällä asti.

Kyitä ja saukkoja

Saukkoja esiintyi Vanhankaupunginlahdella vuosisadan alkupuolella. Joskus ne repivät Karlssonien kalanpyydyksiä. Kokkoluodon ja Pornaistenniemen välissä oli kaislikossa virtaava uoma, jota sanottiin saukon reiäksi, asukkiensa mukaan.

Suuria, vihreitä mölysammakoita oli onkimiehen nähtävissä myös Lammassaaren länsipuolella 1940-luvulla. Myös Saunalahdella näitä mölyäjiä oli, pieneksi häiriöksi asti. Fastholman asukkaat kertoivat niiden mölyämisen kuuluneen Sörnäisten rantaan asti. Yhden ammutun sammakon pituus kuonosta takajalkoihin oli 31 cm. Fastholman Lohikoskien perheen mukaan Saunalahdella puhuttiin, että joku merimies olisi tuonut sammakkoja lahdelle. Porvoon Ruskiksella tavattiin yksi mölysammakko kesällä 1940. Arveltiin, että se olisi kuljetettu Helsingistä siirtoistutettujen suutarien mukana Porvooseen.

Fastholmassa esiintyi paljon kyitä ja jonkin verran rantakäärmeitä. Lohikosken perheen pikkupoikaa puri kerran kyy jalkaan. Myrkytysoireita ei tullut, kun perheen isä käski parannuskeinona välittömästi työntää jalan mutahaudan kylmään mutaan.

Erik Karlssonin mukaan aikanaan tavattiin rapuja Viikin purosta, joka virtaa peltojen läpi Mölylän edustalle. Aasialaisen erikoisuuden, Itämereen parikymmentä vuotta aikaisemmin laivojen mukana tulleen tulokkaan, villasaksiravun, saivat Karlssonit pyydykseensä vuonna 1934. Kauppatorilla eksoottisten kalojen ja äyriäisten havainnointia harrastanut eläintieteen professori Kaarlo Mainio Levander sai Karlssoneilta näytteeksi tämän ravun. Rapuerikoisuuta oli pidetty Kuusisaaressa elävänä kuukausi. Ensimmäiset villasaksiravut saatiin Suomesta vuotta aikaisemmin. Ensimmäinen esiintymishavainto miekkasärjestä Viipurin itäpuolella tehtiin 1909, kun Karlssonit saivat yhden yksilön Kulosaaren vierestä. Miekkasärki päätyi Societas pro Fauna et Flora Fennica seuran kokoukseen esiteltäväksi.

Erik Karlsson harjoitti vesilintujen kevätmetsästystä Kivinokan kärjessä. Syysmetsästystä eivät Karlssonit harrastaneet Vanhankaupunginlahdella. He metsästivät syksyllä alleja ulkomeren luodoilla. Alleja myytiin torilla ja niitä säilöttiin omiksi tarpeiksi vahvasti suolaamalla tynnyreihin.

Karjatalous

Talvikalastuksessa mukana olleet Karlssonien hevoset oli opetettu kulkemaan jäillä niin, että ne itse osasivat vaistota ja väistää heikkoa jäätä ja askeltaa varovasti. Erityisen etevä Kikka-tamma osasi kokeilla jäätä "kuin tanssien".

Karlssonit teurastivat hevosia Kuusisaaressa pula-aikana, pikkupoikana Erik ratsasti hevosia Pornaistenniemeltä. Loppumatka pärskytettiin seipäillä merkittyä kovapohjaisempaa vesireittiä Lammassaaresta. Saarten välissä oli kaksikin vesiuomaa, joista pääsi veneellä. Kapinan jälkiselvittelyissä Johan K. sai luvattomasta teurastamisesta puolen vuoden vankilatuomion, jota ei kuitenkaan joutunut istumaan. Karlssonit toimivat myös ammattimaisten hevoskauppiaiden oppaina näiden hakiessa Virosta jäitse talvella hevosia Suomeen yli Suomenlahden. Viimeinen jäämatka Viroon tapahtui vuonna 1932.

Kotieläimiä Kuusisaaressa oli parin kolmenkin hevosen lisäksi joitakin lehmiä, lampaita puolenkymmentä, joskus vuohi ja kanoja. Vartiokylän kartanosta haettiin veneellä kesäksi sikoja kasvatettavaksi. Kuusisaaren pohjoispäässä lehmät kulkivat vapaana, eteläpäätä vuokraavan Postiljooniyhdistyksen alue oli aidattu lehmiltä kallioon pultatulla aidalla, jonka kiinnikkeet ovat edelleen näkyvissä. Laidunalueena oli lisäksi Lammassaaren pohjoispuolen suurta niittyä, joka on nyttemmin tarkoituksellisesti palautettu laitumeksi linnuston ja kasvillisuuden monipuolistamiseksi. Sodan jälkeen tuolla niityllä oli ylilaidunnusta, toistasataa armeijan hevosta.

Yksi Karlssonien hevonen makasi Lammassaaren niityllä pari päivää kunnes kuoli, vesikääreistä huolimatta, ilmeisesti syötyään myrkkykeisoa, jota lahdella esiintyy edelleen. Hevosta piti Erik Karlsson Kuusiluodossa vielä 1950-luvulla.

Järviruokoa Karlssonit niittivät Lammassaaren takaa alkukesästä. Vain ruo'on latvaosa niitettiin. Niitto tapahtui suoraan veneestä, veneen laitaa vasten sirpillä. Rehu säilöttiin heinän tapaan navetan ylisille. Lehmät lypsivät talven tällä rehulla hyvin ja sitä söivät myös hevoset.

Ruokoa niittivät myös Brakvikin (Ryönälahden) torpan asukkaat 1890-luvulla. Korret kasattiin punoksilla nippuihin sidottuna pihalle talonkokoiseksi ruokosuovaksi (vasakarvor), josta rehua otettiin lehmille pitkin talvea. Kun rehu loppui, menivät lehmät umpeen. Hätätilassa Brakvikin Lindströmit niittivät ruokoa talvella jäältä sioille. Ruo'on röyhyjä kerrottiin aikaisemmin käytetyn patjoissa. Jo Helsingin perustamisen aikaisesta Brackvikin kylästä jäänteenä säilynyt Brakvikin torppa viittaa jo nimessään ruovikkoon. Vrak merkitsee ajopuuta tai roskaa ja Helsingin pitäjän murteessa brak tarkoitti rannalle paiskautunutta kaislikkoa (Granlund 1992, 17).

Fastholmassa oli vuosisadan alkupuolella hevosia, lehmiä, paljon sikoja. Fastholman sioille haettiin soutuveneellä ruokaa Suomenlinnastakin asti ennen itsenäisyyttä. Venäläisten sota-aluksista ruoka kipattiin suoraan veneeseen "että räikinä kävi." Fastholman pohjoispään puutarhaviljelijäperheellä Levandereilla oli hevonen vielä 1960-luvun alussa. Sillä vietiin torimyyntiin ja tukkuun vihanneksia. Fastholmaa yhdisti Herttoniemeen vetinen niitty, jossa laidunsi myös Herttoniemen kartanon ja torppareiden lehmiä. Lohikosket muistavat niittyllä pesineen töyhtöhyyppien ja kuovien. Alueesta tuli 1960-luvulla täyttömaata, nykyään se kasvaa sankasti koivua ja leppää. Rantojen laidunalueiden metsittyminen ja ruovikoituminen on yksi alueen keskeisiä ympäristömuutoksia, joka alkoi luontaiselinkeinojen loputtua.

Ammattikalastuksen loppuminen

Kyläsaaren vedenpuhdistamo alkoi vuonna 1932 laskea vesiään Vanhankaupunginlahteen. Sitä ennen lukuisat pikkuviemärit laskivat täysin puhdistamattomia likavesiä mereen. Viikin puhdistamon toiminta alkoi vuonna 1962.

Fastholman Lohikosket kertovat kuhien olleen eviltään repaleisia, minkä arveltiin johtuvat saasteista. Erik Karlsson kertoo aikaisemmin runsaiden kuhasaaliiden hiipuneen jo vuoden 1930 tienoilla, jolloin heidän perheensä täytyi siirtyä joiksikin vuosiksi lahden ulkopuolelle kalastamaan. Karlssonien ammattikalastaminen lahdella loppui vuonna 1955 lahden kalojen hävittyä veden saastumiseen. He myivät pois kalastusvälineensä huutokaupalla asuinpaikassaan Kokkoluodossa ja siirtyivät avomerikalastukseen ostettuaan troolarin Ruotsista.

Sivutoiminen kalastus lahdella silti jatkui. Kalastaja Leo Lehtonen kertoo 1950- ja 60-luvuilla olleen rysänpitäjiä puolenkymmentä. Rysät olivat lähinnä Kuusiluodon ja Kivinokan rannoilla, ja ne olivat paikoillaan koko avovesikauden. Keväisin oli kilpailuakin parhaista rysäpaikoista, vesille mentiin heti jäiden lähdettyä.

Rysät mustuivat Viikin vedenpuhdistamon laskuojan suulla, "paskaröörin edessä", josta ne piti siirtää pois. Toinen saastuttaja oli Helsingin kaupungin vesilaitos kosken yläpuolella, jonka puhdistusprosesseista syntyi päästöjä. Vesilaitoksen miehet tulivat rantaan noin kuukausittain kehottamaan rysänpitäjiä ottamaan pyydyksensä ylös joiksikin päiviksi. Vanhankaupunginlahden kalat kelpasivat saastuneimpana aikana huonosti.

Antti Finnbäck kertoo kaloissa olleen makuhaittoja 1960-luvulla, vaikkei kovin runsaasti. Verkkojen ja rysien silmiin jäi melkoisesti pääkaupunkilaisten toileteista kulkeutuneita ehkäisykumeja.

Lahden 1950- ja 60-lukujen likaisuutta kuvailivat helsinkiläiskirjailijatkin, kuten Alpo Ruuth.

"Jengin kanssa oli metskattu Mustiksen laiturilta, Kuliksen sillan alta, viemärien suuaukoilta; kortonkien seasta oli kiskottu skitareita ja solkenaan särkiä. Faijan kanssa taas oli metskattu pitkin Verkkosaarta ja saatu abboreita. Silloin vielä oli kalaa noussutkin, sanottiin että lahti oli ollut kutupaikka, kunnes puhdistuslaitos oli laajennettu ja se falskasi. Meri oli silmänkantamattomiin harmaiden paskalauttojen peitossa."

Viemäröinti kohensi sörnäisläisten elintasoa ja paransi asumisympäristöä, mutta pilasi viereiset uimarannat, matonpesulaiturit ja kalapaikat.

Ennen vesivessojen aikaa oli sörnäisläisten huussinalustoilla arvoa. Kaupunkilaisten makkilanta kulki arvokkaana lastina rekikuormissa viljelymaille. Maajussit tyhjensivät makkeja yöajan, jolloin tämä tuoksuva työ oli sallittua. Vanhankaupunginlahden selän mukavan tasainen jäätie sai yön huhkineet maamiehet torkahtamaan rekeensä. Kokonainen karavaani nuokkuvia hevosmiehiä makkilastissa oli tyypillinen näky lahden jäätiellä, kertoo Erik Karlsson. Kevätauringon paistaessa jäätielle kertyneisiin hevosenkakkaroihin ja heikentäessä jäätä siirryttiin ajamaan vanhan uran vierustaa. Hevosteiden varret olivat muuttolintujen olinpaikkoja. Magnus von Wright ja Palmgren mainitsevat ensimmäisten sinisorsien, töyhtöhyyppien, varisten ja pulmusten oleilevan Helsingin jääteillä (Wright 1873, Palmgren 1913, 77).

Vanhankaupunginlahden vesiltä on nähnyt kaupungin historian monet käänteet. Lahden veden laadun parannuttua on kalastaja Karlssonin voinut tavata kymmenien vuosien tauon jälkeen taas verkkoavannoillaan kotisaarensa Kuusiluodon kupeessa ja paikkaamassa verkkojaan Kokkoluodossa.

Pyydyskalastus on kuitenkin enimmäkseen mennyttä aikaa. Jalokalaistutukset ja niitä seuranneet nykyiset kalastuskiellot ovat olleet sen loppu. Pyydyskalastus on rajoitettu alkuvuoteen, ja siksi rysäkalastus on loppunut lahdella. Tämä tietenkin harmitti rysänomistajia. "Kalastuskielto oli onneton sattuma. Tuntui kuin olisi jalat viety alta veke. Katsoi miltä kannalta tahansa, tuntui todella masentavalta. Se on ollut kaikinpuolin kulttuurihistoriallisesti ja muuten suuri menetys. Muuta ei voi sanoa. Tämä supistettiin todella minimiin. Olisi ollut jatkajia, se olisi rullannut edelleen, mutta leikattiin pois tämä haara tässä stadin miljöössä ja se tuntui niin raskaalta," mainitsi Finnbäck Pornaistenniemellä. Toimeton rysämies savustaa nyt ostokalaa. Lahden olosuhteisiin valmistetut rysät makaavat käyttämättöminä.

Uusia kalastajia on monia ja tunnelmia on monenlaisia syksyisellä Vanhankaupunginkoskella. Vapamiehet näkevät kosken edustalla lupaavia mulahduksia ja tummia selkiä vedessä.

Vanhankaupunginlahdella tapahtunut muutos on tavallinen muuallakin rannikollamme. Ruokaa tuotetaan yhä kauempaa ihmisten asuinpaikkoihin ja suurkaupunkeihin. Kun ennen ravinnon tuotanto ja kuljetus suoritettiin ihmisten ja hevosten lihasenergialla, se hoidetaan nykyään konevoimalla. Ammattikalastusvedet ovat muuttuneet saastekauden jälkeen virkistyskalastusvesiksi myös Vanhankaupunginlahdella. Rysäkeppien lepattavat liput ovat vain muistoja. Muun muassa Klobbenin rantakalliossa on mustia läikkiä merkkinä menneestä. Se on tervaa, jolla pumpulilankaisia rysiä pidettiin vuosikymmeniä sitten pyyntikunnossa.

Lähteet

Artikkelini päälähteinä ovat 1912 syntyneen Erik Karlssonin nauhoitetut haastattelut 9.7. ja 8.8. 1995, sekä 7.8., 21.8. ja 26.10.1996. Muita informantteja ovat 22.7.95 haastateltu, 1949 syntynyt sivutoiminen rysäkalastaja Antero Finnbäck, joka on kalastanut Arabiasta ja Pornaistenniemeltä käsin n. vuodesta 1960 alkaen. Pornaistenniemeltä käsin n. 1955-1992 kalastanutta Leo Lehtosta (s. 1921) haastattelin 6.11.1996. Herttoniemen Fastholman huvilayhteisön asukkaina 1909-1980 olleita Niilo ja Oiva Lohikoskea (s. 1909 ja 1912) haastattelin 18.10.96. Fastholman puutarhaviljelijä Laura Levanderia (s.1919) haastattelin 5.7.1995.

Äänitteiden säilytyspaikka on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston Äänitearkisto.

Painamattomia haastattelulähteitä myös: Lönnqvist, Bo, Anteckningar om folklivet i Helsinge socken i Nyland. Språkliga och sakliga uppteckningar gjorda under slutet av 1950-t., början av 1960-t. Skrivet hösten 1963. Säilytyspaikka Svenska Litteratursällskapet i Finland, Folkkulturens Arkiv, SLS 794. (Viitteissä Lönnqvist 1963).

Kirjallisuus

Anttila, Risto, Helsingin edustan merialueen kalatalousselvitys. Helsingin kaupungin hankintatoimisto, Helsinki 1972.

Boijer, G.W., Sportfiske i forna dagar. Finlands Jakt- och Fisketidskrift 1925, s. 115-119.

Granlund, Åke, Keskiaikaisia nimiä nykyisessä Helsingissä. Teoksessa Granlund Åke ym., Helsingin kadunnimet, toinen korjattu painos, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1992, s. 13-30.

Halme, Erkki ja Hurme, Seppo, Tutkimuksia Helsingin rannikkoalueen kalavesistä, kaloista ja kalastusoloista. Helsingin kaupungin julkaisuja N:o 3, Helsinki 1953.

Hurme, Seppo, Vantaanjoki taimenvetenä. Metsästys ja Kalastus 1952, s. 149-151.

Huttunen, Heikki ym., Kalaan Helsingin vesille. Otava, Helsinki 1997.

Ruuth, Alpo, Viimeinen syksy. Tammi, Helsinki 1979.

Suomalainen, Esko, Järvisammakko, Rana ridibunda, maallemme uusi sammakkolaji. Luonnon ystävä 1941, s. 86-91.

Vanhanen, Mauri, Helsingin vesien kuhakanta. Toimenpiteitä sen lisäämiseksi. Metsästys ja Kalastus, 1958, s. 5-7.